Renki on tilallisen maanviljelijän apumies. Koneistuneessa maataloudessa rengit eli maataloustyöntekijät ovat harvinaisia, mutta perinteisessä tilanpidossa he olivat hyvinkin tavallisia. Erityisesti maatalouksissa, joissa ei ole koneita mutta tuotanto on selvästi yli omavarantarpeen, rengit olivat varsin välttämättömiä. Heidän lisäkseen tilat työllistivät lukuisia torppareita, jotka tekivät päivätöitä sekä mäkitupalaisia, jotka luontaistuotteina tai rahana maksettua palkkaa vastaan tekivät talon töitä.

Palvelusväki palkattiin kerran vuodessa tavallisesti syyskuun ensimmäisenä tai toisena sunnuntaina järjestetyillä pestuumarkkinoilla joita pidettiin suurimmissa kirkonkylissä ja kaupungeissa. Työ alkoi seuraavan marraskuun alkupuolella ja kesti vuoden siitä eteenpäin. Osan palkasta saattoi jo saada etukäteen ns. pestuurahana. Rahan lisäksi renkien palkkaan kuuluivat ns. parseelit : villakankainen puku, 2 paria saappaita, 2 paria villasukkia, 2 paitaa ja 2 paria alushousuja.

Pestuumarkkinoiden jälkeen rengit ja piiat olivat vielä entisessä palveluspaikassaan marraskuun alkuun saakka. Heille maksettiin palkka 1. marraskuuta ja sen jälkeen alkoi 1-2 viikon mittainen vapaa- eli kissaviikko. Kissaviikon ajalle palvelijat saivat vielä ruoan entisestä palvelustalostaan. Kissaviikot päättyivät tansseihin ja sen jälkeen alkoi palvelusvuosi uudessa paikassa.

Tavallisesti renki asui talon mailla ja he olivat talon ruoassa ja vaatteessa, eli ylöspidossa. Renki saattoi olla kausirenki eli hänet palkattiin vain esimerkiksi heinänteon tai viljankorjuun ajaksi. Renkien naispuolisia vastineita olivat piiat. Lähes aina kun piika ja renki avioituivat, he muuttivat pois talon ruoasta ja muusta ylöspidosta ja menivät joko torppareiksi, lampuodeiksi tai mäkitupalaisiksi.

Kuitenkin maaseudulla on useita esimerkkejä, jotka kertovat myös säästeliään ja uurastavan rengin sosiaalisesta noususta. Hän saattoi naida talon tyttären tai leskiemännän, tai hän saattoi omilla säästöillään ostaa talonpoikaisen talon.

Yhteiskunnissa, joista rengit ovat kadonneet, renki on saanut halventavan määräysvallattoman henkilön merkityksen. Lisäksi renki esiintyy useissa sananlaskuissa palvelijan synonyymina, esimerkiksi Tuli on hyvä renki mutta huono isäntä.

Eräs maailman tunnetuimmista rengeistä lienee Hella Wuolijoen ja Bertolt Brechtin yhdessä kirjoittaman näytelmän Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti toisen pääosan esittäjä Matti.

Renki on nykyisin lempinimi muun muassa taksinkuljettajalle, joka ei itse ole taksiauton omistaja eli isäntä.

Piika (ruots. piga) tarkoittaa entisaikaan maataloon tai kartanoon kotiapulaiseksi tai palvelijattareksi palkattua nuorta tyttöä tai naista. Piiat tekivät myös raskaita pelto- ja navettatöitä. Piiaksi lähdettiin tavallisesti noin 15 vuoden iässä. Tavallista oli, että piian työura päättyi avioliittoon ja oman talouden perustamiseen esimerkiksi torpparin, talonpojan tai käsityöläisen kanssa. Yksin elävät piiat saattoivat jatkaa palvelusta koko elämänsä ajan.

1800-luvun lopulla piian täytyi pitää mukanaan päästökirjaa, pientä kovakantista painettua vihkoa, jossa oli sivuja talonemäntien merkinnöille piian työteliäisyydestä. Yleensä ensimmäisellä sivulla olivat piian ja työnantajan henkilötiedot sekä arvosanat 14 aiheesta, joita olivat terveys, rehellisyys, raittius, ahkeruus, siveys, kotonapysyväisyys, todenpuhuvaisuus, toimeliaisuus, taitavuus ulkotöissä, taitavuus sisätöissä, kohteliaisuus isäntäväkeä kohtaan, kohteliaisuus kumppaneitaan kohtaan, menestys eläinten kanssa sekä varovaisuus kalujen kanssa. Arvosanat olivat hyvä (10–9), tyydyttävä (8–7), välttävä (6–5) ja huono (4–1). Toisella sivulla selostettiin palkkaedut, ja riveillä oli parikymmentä kohtaa, joihin työnantaja merkitsi maksetun palkan. Aiheita olivat mm. ruoka talosta, rahapalkkaa, vaatteita, liinaa, saappaita, pieksuja sekä eri elintarvikkeita ja polttopuita. Päästökirja oli siis yhdistetty työtodistus ja palkkakuitti. Se perustui lakiin Otteita Keisarillisesta palkkaussäännöstä isännille ja palkollisille, annettu Tammik. 30 p:nä 1865.

Piiat olivat yleisiä suuremmissa maataloissa vielä 1950- ja 1960-luvulla. Tämän jälkeen yhteiskuntarakenne muuttui merkittävästi ja piiat samoin kuin rengit vähenivät.

Nykyisin nimitystä piika käytetään lähinnä halventavana nimityksenä kotiapulaisesta tai muusta naispuolisesta palkollisesta, joka on palkattu tekemään likaisimmat työt.

Piika saattoi tarkoittaa myös piikaista, nuorta neitoa yleensä. Piika voi olla myös lempinimi.

Muonamies eli muonatorppari tarkoitti maatalousyhteiskunnan ja torpparijärjestelmän aikaan tilatonta, mutta omillaan asuvaa henkilöä, joka tekee päivätöitä maanomistajalle. Nimitys viittaa siihen, että muonamies on ”talon ruoassa” eli osan hänen palkastaan muodostaa työnantajan tarjoama ruoka. Muonamiehet olivat osa-aikaista työvoimaa, jotka tekivät talolle esimerkiksi 2–4 työpäivää viikossa. Muonamiehet kuuluivat alempiin luokkiin, mutta heidän asemansa oli kuitenkin parempi kuin esimerkiksi loisilla.

Mäkitupa tarkoittaa jonkin maatilan alueella olevaa vuokra-asumusta, pikku tupaa, johon yleensä ei kuulunut mainittavammin viljelypinta-alaa. Asukkaita kutsuttiin mäkitupalaisiksi. Järjestelmä oli käytössä 1700-luvun loppupuolelta lähtien 1900-luvun alkupuolelle. Mäkitupalaiset työskentelivät yleensä palkollisina ulkopuolisissa töissä, ja muodostivat huomattavan osan maaseudun työvoimareservistä. Lainsäädäntöön mäkituvat tulivat vuonna 1762, jolloin talonisännät velvoitettiin rakentamaan naimisissa oleville tai naimisiin aikoville palkollisilleen tilan alueelle mäkitupia asumuksiksi. Pyrkimyksenä oli maataloustyöväestön asunto-oloja parantamalla edistää syntyvyyttä ja työvoiman saatavuutta.

Vuokrattu mäkitupa käsitti yleensä vain pienen talon. Viljelysalaa sopimukseen ei kuulunut ollenkaan tai sitä oli vain hyvin vähän. Mäkitupalaiset saivat elantonsa pääasiassa ulkopuolisilla töillä; toisten tilojen renkeinä ja piikoina tai käsityöläisinä. Työsuhteet olivat usein lyhytaikaisia. Lisäksi mäkitupalaisen tuli hoitaa tilalliselle tuvan vuokra työvelvoitteena, taksvärkkinä.

Sääty-yhteiskunnassa asumismuoto määritti myös yhteiskunnallista asemaa: mäkitupalaiset miellettiin osaksi alempia yhteiskuntaluokkia, niukasti irtolaisväestön yläpuolelle. Henki- ja kirkonkirjoissa mäkitupalaiset eroteltiin esimerkiksi talollisista, torppareista, käsityöläisistä ja irtolaisista.

Usein sekoitetaan toisiinsa mäkituvat ja torpat. Torppa sisälsi kuitenkin asumuksen lisäksi useimmiten varsin kohtuullisesti viljelyalaa ja tarjosi mäkitupaa olennaisesti paremmat mahdollisuudet omavaraisuuteen. Torppareilla saattoi olla jopa palkollisia.

Lyhytkestoisissa työpesteissä renkeinä ja piikoina eri tiloilla kiertänyt maaseututyöväestö ja nykyiset pätkätyöläiset edustavat tavallaan saman tyyppisesti käytettävää työvoimareserviä, toinen toimi sääty-yhteiskunnan maaseudulla, toinen nyky-yhteiskunnassa kaupungeissa mihin työvoimatarve on keskittynyt.

Huonon omavaraisuuden ja niukkojen toimeentulomahdollisuuksien vuoksi mäkitupalaiset olivat otollinen ryhmä siirtolaisuudelle. Heillä ei ollut kotimaassaan paljoa menetettävää ja kohdemaan leveämpi leipä sekä usein tarjottu oma viljelymaa houkuttivat.

Torppari oli vuokraviljelijä, joka oli vuokrannut viljeltäväkseen osan suuremmasta maatilasta. Vuokraamalla vain osan tilasta torpparit erosivat sekä lampuodeista, joilla oli koko maatila vuokralla, että mäkitupalaisista, joilla oli vuokralla vain lähinnä asuntotontit. Torpparit maksoivat torppansa vuokran maanomistajalleen tyypillisesti tekemällä päivätöitä eli taksvärkkiä vuokranantajansa tilalla. Toisinaan vuokraa maksettiin myös torpan tuotteilla.

Suomen torpparilaitoksen juuret ulottuvat 1600-luvulle, jolloin aateliskartanoiden maille ryhdyttiin perustamaan torppia helpottamaan kartanoiden työvoimapulaa. Torpparityövoima oli pitkään aatelisten erioikeus. Vuodesta 1740 lähtien saivat myös talonpojat ottaa perintötiloilleen torppareita. Torpparilaitos olikin yksi merkittävimmistä 1700-1800-lukujen yhteiskunnallisista reformeista. Talonpoikien tiloille perustettiin työvoimantarpeen lisäksi torppia myös talonpojan nuorempien veljien tai aikuistuvien poikien viljeltäviksi. Talonpojan kanssa samaa perhettä olevan torpparin oikeudet olivat merkittävästi paremmat kuin vieraan maille viljelyksensä raivanneen torpparin. Torppien määrä nousi ripeästi: 1700-luvun alussa torppia oli Suomessa noin 1 000, (noin 2,5 prosenttia väestöstä) 1800-luvun alussa noin 20 000 ja vuosisadan lopulla jo 70 000. Oman ryhmänsä torppareita muodostavat ruotusotatorppien isännät eli ruotusotilaat. Torppareista muodostui pian uusi yhteiskunnallinen ryhmänsä, joka sijoittui maata omistavien talonpoikien sekä irtaimen työväestön välimaastoon.

Torppareiden määrän voimakas kasvu, torppien perustamisen vaikeutuminen, sekä metsien arvon nousu nostivat torpparikysymyksen merkittäväksi yhteiskunnalliseksi kiistaksi 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Torpparisopimuksen ehdot ja vaadittu vuokra, taksvärkki, saattoivat olla torpparille kohtuuttomat. Osa vuokrasuhteista perustui ainoastaan suullisiin sopimuksiin, jolloin sopimusehtoja saatettiin kiristää kesken kauden. Torpparilla ei välttämättä ollut minkäänlaista irtisanomissuojaa vuokranantajan häätöä vastaan. Kun torpista oli kysyntää enemmän kuin tarjontaa ja kun vaatimus päivätöistä muutoinkin kasvoi, se johti sopimusehtojen kiristymiseen ja tätä kautta torpparien tyytymättömyyden ilmaisuihin jo 1800-luvun puolivälistä lähtien. Erityisen kuuluisiksi muodostuivat Laukon kartanon häädöt vuonna 1907. Torppareiden aseman aiheuttamaa kiistaa pidetään yhtenä syynä Suomen sisällissodan syttymiseen vuonna 1918.

Torpparien hankalaa asemaa pyrittiin parantamaan jo vuonna 1909 säätämällä maanvuokra-asetus, joka edellytti kirjallisten vuokrasopimusten solmimista, sekä määräsi vuokra-ajan minimipituudeksi 50 vuotta, maksimipituuden ollessa sata vuotta. Vuokraajalla oli myös oikeus saada korvausta torppaan tekemistään parannuksista. Kuntiin perustettiin maanvuokralautakunnat valvomaan vuokrasopimusten lainmukaisuutta ja ratkomaan niitä koskevia riitoja. Asetuksessa ei kuitenkaan ollut mukana torpparien toivomaa mahdollisuutta vuokra-alueiden lunastamisesta itsenäisiksi tiloiksi.

Vanhat vuokrasopimukset oli laadittava määräajan kuluessa uuden asetuksen mukaiseen kirjalliseen muotoon, muuten ne raukesivat. Maanomistajilla ei kuitenkaan ollut velvoitetta sopimusten uusimiseen. Määräajan lähestyessä loppuaan vanhoja sopimuksia oli uusittu vain vähän, sillä maanomistajat eivät olleet halukkaita pitkäaikaisiin vuokrasopimuksiin. Suurinta osaa torppareita uhkasi häätö. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua vanhojen sopimusten uusimiselle asetetun määräajan päättyminen lykättiin kuitenkin sodan jälkeiseen aikaan.

Vuonna 1918 säädetty torpparilaki (135/1918) oikeutti vuokratilalliset halutessaan lunastamaan tilansa itselleen. Lakia täydennettiin vuosina 1919 ja 1922. Torpparilain perusteella lunastettiin 1940-luvulle mennessä 45 000 tilaa itsenäisiksi.

Väinö Linna kuvaa Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogiassaan torppariperheen elämää torpan perustamisesta ja raskaasta raivaustyöstä itsenäisen maatilan lunastamiseen saakka. Teoksessa Linna kutsuu muutamaan otteeseen torpparilaitosta maaorjuudeksi. Trilogia on myös filmatisoitu Edvin Laineen ohjauksessa kaksiosaiseksi elokuvaksi Täällä Pohjantähden alla (1968) sekä Akseli ja Elina (1970). Historiantutkija Viljo Rasilan mukaan torpparien asema Suomen sisällissodan punaisten joukossa ei kuitenkaan ollut niin keskeinen, kuin Linna esittää, vaan suurempi osa punaisista kuului maaseudun työväestöön ja torpparilaitos instituutiona oli Suomen sisällissodan aikoihin jo väistymässä.

Kruununtorppa oli itsenäinen suomalainen kruununtila, jolle sen vähäisten tilusten vuoksi ei annettu manttaalia. Siltä osin se erosi muista kruununtiloista. Niin kauan kuin Suomessa oli käytössä maavero kruununtorppa suoritti valtiolle (kruunulle) sille määrätyn raha- tai jyväveron. Kruununtorppia muodostettiin aiemmin veronvähennyksen avulla ja myöhemmin 27. joulukuuta 1877 annetun keisarillisen julistuksen perusteella. Viipurin läänissä talon tuli vastata vähintään 1/10 manttaalia ja muualla Suomessa 1/8 manttaalia. Jos talon veroluku veronvähennyksen vuoksi jäi tätä pienemmäksi tai valtion maalle perustetulla viljelystilalla oli niin vähän viljelyksiä ettei veroluku ylittänyt tätä manttaalimäärää, tilasta muodostettiin kruununtorppa.

Valtionmetsätorppa (myös kruununmetsätorppa tai pelkkä metsätorppa) oli Suomen valtion metsäalueelle asumista ja maanviljelyä varten vuokralle annettu maa-alue. Senaatti antoi ensimmäiset niitä koskevat yleiset määräykset 1867. Sitä ennen oli ohjeistettu vain uudistilojen perustaminen valtionmetsiin ja muiden niihin rakennettujen asumusten oikeudellinen asema oli kokonaan järjestämättä. Senaatin määräykset valtionmetsätorppien perustamisesta valtionpuistoihin annettiin 1872 ja niiden perustamisesta muille valtion maille 1874.

Senaatin päätösten perusteella valtionmetsätorppien perustaminen oli mahdollista kaikilla metsähallinnon alaisilla valtion mailla, paitsi niillä jotka oli erotettu muihin viljelystarkoituksiin. Valtionmetsätorpan perustamiseen tarvittiin metsähallituksen lupa. Vuokrasopimuksen torpparin kanssa teki paikallinen metsänhoitaja, mutta siihen oli haettava metsähallituksen vahvistus. Vuokrasopimuksen kesto oli 25 vuotta kerrallaan. Metsänhoitaja suoritti myös torpan verollepanon, jonka senaatti vahvisti. Vero voitiin suorittaa luonnontuotteissa, rahassa tai päivätöissä. Päivätöitä käytettiin silloin, kun torpparin velvollisuuksiin kuului maanteiden kunnossapitoa.

Vuonna 1922 säädetty laki valtion metsämaiden asuttamisesta ja niillä olevain vuokra-alueiden lunastamisesta (129/1922) mahdollisti valtionmetsätorppien siirtymisen torpparin omistukseen. Niistä muodostettiin asutustiloja. Vuonna 1910 valtionmetsätorppia oli 4 216 kappaletta ja vuoden 1936 lopussa 4 552. Vuonna 1936 itsenäisiä, maarekisteriin merkittyjä valtionmetsätorppia oli 4 014 ja itsenäistymättömiä 538, joista 461 oli verotettuja ja 77 ilman veroa.

Vuoden 1936 asutuslaki (332/1936) tuli voimaan vuoden 1938 alussa. Sen mukaan vuokralla olleet valtionmetsätorpat voi lunastaa itsenäisiksi, mutta niistä ei muodostettu enää vuoden 1922 lain mukaisia asutustiloja, vaan uuden lain mukaisia tiloja, joiden käyttöoikeutta rajoitettiin. Tilaa ei esimerkiksi saanut osittaa eikä luovuttaa henkilölle, jota ei voitu hyväksyä valtion asutustoimintaan. Tilan metsän myyntiin tarvittiin kunnan asutuslautakunnan lupa.

Lampuoti (ruots. landbonde) on agraarisessa Suomessa maanviljelyyn tarkoitetun koko tilan vuokraajille annettu nimitys. Tässä suhteessa lampuodit erosivat torppareista, jotka olivat vuokranneet vain osan vuokranantajan tilasta työvastiketta, taksvärkkiä vastaan. Mäkitupalaiset puolestaan olivat vuokranneet vain asuntotontin, eivät viljelymaata.

Lampuotien yhteiskunnallista asemaa on jossain määrin vaikea määrittää. Omaa yhteiskunnallista luokkaa he eivät periaatteessa milloinkaan muodostaneet, vaan kuuluivat torpparien ja mäkitupalaisten kanssa ns. tilattomaan väestöön. Heidän ryhmänsä oli melko vähäinen, sillä kokonaan vuokrattavissa olevia tiloja on ollut aina suhteellisen vähän.

Lampuodit eivät maksaneet tuloistaan veroja yhteiskunnalle, vaan kaikki suoritukset tapahtuivat tilan omistajalle, joka puolestaan usein nautti verovapautta. Lampuotien yhteiskunnallinen asema kävi yhä epäselvemmäksi, kun muutkin kuin verovapaat aateliset tai papit hankkivat verovapaita tiloja ja vuokrasivat näitä lampuodeille.

Keskiajalla kirkolla oli arvion mukaan noin 800 maatilaa ja usein niitä viljelivät lampuodit, jotka maksoivat vuokraa todennäköisesti enemmän kuin tavallinen tilallinen kirkon kymmenyksiä. Arviot lampuotien tuolloisesta lukumäärästä vaihtelevat. Anthoni on arvioinut, että Suomen alueella olisi ollut 1530-luvulla noin 250 kartanoa ja lampuotitiloja vastaavasti noin 720. Lampuotitilojen, kuin myös kartanoiden sijainti keskittyi erityisesti Varsinais-Suomeen, sillä siellä sijaitsi 1500-luvulla ko. tiloista noin puolet.

Lampuotien maksamilla veroilla oli usein suuri merkitys niiden omistajien taloudelle. On arvioitu, että tavallinen verotalonpoika maksoi keskiajan lopulla kuninkaalle ja kirkolle keskimäärin 10–15 prosenttia tuloistaan, mutta samaan aikaan lampuotien vuokra, joka oli samalla myös vero, nousi 30–50 prosenttiin tilan tuloista. Myöhemmin tosin lampuoti voitiin velvoittaa huolehtimaan myös tilan veroista, mikäli tila oli ns. veroon pantua maata.

Suurvaltakausi merkitsi aateliston voimakasta ekspansiota myös Suomen alueella. Jatkuvasti käydyissä sodissa ansioituneet aateliset saivat hallitsijalta läänityksiä, joilla he eivät usein edes käyneet. Ratkaisu tilojen hoitoon löytyi saatujen läänitysten vuokraamisesta lampuotien viljeltäviksi. Usein myös tavalliset talonpoikaistilat joutuivat läänitetyiksi, ja useasti, eritoten Baltiasta toisenlaisiin maaomistusoloihin tottuneet, läänityksen saajat tekivät, tai ainakin pyrkivät tekemään, näistä entisistä tilansa omistaneista talonpojista lampuoteja.

Aateliston ohella myös hiljalleen kehittyvä teollisuus turvautui lampuoteihin. 1600-luvulla perustetut rautaruukit saivat privilegioita ja niiden myötä muun muassa oikeuden ostaa verovapaata maata. Ruukit viljelivät tilojaan harvoin itse, palkattujen työläisten voimin, vaan ne annettiin lampuotien viljeltäviksi. Järjestely takasi näille lampuodeille hyvin varman ja turvatun aseman. Ruukit saattoivat vaatia osan vuokrasta työnä tai ruukille sopivina tuotteina, kuten hiilinä.

Vaikka suomalaisessa yhteiskunnassa elinkeinorakenteen muutokset olivat vähäisiä, niin maatalousväestön sisäisessä sosiaalisessa rakenteessa varsinkin 1800-luku merkitsi merkittäviä muutoksia. Eräänä keskeisinä lähtökohtina olivat isojako ja vähitellen alkanut puun teollinen hyötykäyttö. Erityisen voimakkaasti tämä näkyi maata omistavan ryhmän pienenemisenä suhteessa maata omistamattomaan ryhmään. Myös lampuotien määrä väheni ja heidän sosiaalinen statuksensa alkoi yhä enemmän muistuttaa torpparien asemaa.

Hyvänä esimerkkinä muutoksesta lampuotien asemasta käy Hakoisten kartano. Aiemmin kartanolla oli ollut suhteellisen vähän omaa viljelyä ja lampuodit olivat hoitaneet melko isoilla vuokratiloillaan viljelyn ja maksaneet kartanoon vuokran tiloistaan. Kuitenkin 1850- ja 1860-luvuilla kaikki nämä tilat liitettiin suoraan osaksi kartanoa ja lampuodit siirrettiin usein kartanon todellisiin torppiin. Tällöin heille tuli usein verojen lisäksi myös päivätyövelvollisuus, sillä kartanon laajentunut viljelysala vaati runsaasti työväkeä, varsinkin kylvön ja korjuun aikoina.

Oman lisänsä 1800-luvulla tilanvuokraajien ryhmään toivat lakkautettujen upseerinpuustellien, jotka olivat muuttuneet kruununpuustelleiksi, vuokraajat, jotka usein saattoivat olla myös säätyläisiä. Myös ns. Karjalan lahjoitustilojen talonpoikia pidettiin tuossa vaiheessa lampuoteina. Kokonaismäärältään kokotilanvuokraajat olivat kuitenkin vain noin 2–3 prosenttia maatilatalouden ammatissa toimivasta väestöstä, johon kuuluivat heidän lisäkseen: talonpojat, torpparit, muonamiehet, mäkitupalaiset, sekä piiat ja rengit.

Myös Karjalassa oli tilojen lampuotioikeus yleistä 1800-luvulla ja aina 1900-luvun alkupuolelle asti. Suomen valtio ei kyennyt ratkaisemaan Karjalassa tilojen omistusoikeutta suurjaon yhteydessä (metsävarannoista johtuen), vaan vasta vuosina 1922–24 annetut tilojen omistuskirjat lopettivat lampuotiuden ja tilojen haltijoista tuli niiden laillisia omistajia.

Instituutiona lampuotius menetti merkityksensä, kun tilojen verovapaudet kumottiin ja kaikki verosuoritukset ohjautuivat yhteiskunnalle. Itsenäisyyden alun suuressa maareformissa eli torpparivapautuksessa ei kuitenkaan aluksi käsitelty lampuotien asemaa. He eivät voineet lunastaa viljelemiään tiloja omiksi torppareiden ja myöhemmin mäkitupalaisten tavoin. Vuonna 1919 heille kuitenkin myönnettiin tämä oikeus.

Pehtori eli pehtoori (myös valttari) oli entisajan Suomessa suurella maatilalla tilanhoitaja tai maataloustyönjohtaja. Synonyymina pehtorille maataloustyönjohtaja on osittain harhaanjohtava, vaikkakin hyvin yleisesti käytetty. Pehtoria ja tilanhoitajaa kutsuttiin myös voudiksi. Pehtori palkattiin kartanoon, ratsutilalle tai muuhun suureen maataloon johtamaan tilan tuotantoa ja työntekijöitä kuten renkejä, piikoja, maatyöläisiä ja vuokraansa työnteolla maksavia torppareita. Pehtorilla voi olla apunaan töiden esimiehiä, jotka olivat työntekijöiden tai torpparien joukosta valittuja tai valikoituja miehiä, jotka osallistuivat töihin ja vastasivat pehtorille töiden laadusta ja sujuvuudesta. Maatilan johtaminen ja organisointi sisälsi torppariaikana useita organisaatiotasoja.

Itsellinen oli perinteisessä suomalaisessa maaseutuyhteisössä henkilö joka asui vuokralla toisen omistamassa asunnossa ja maksoi asumisestaan joko rahalla tai työnteolla. Pääansionsa itsellinen sai tekemällä muuta kuin maatöitä, esimerkiksi toimimalla käsityöläisenä. Itsellisellä saattoi olla myös omaa pientä viljelystä ja muutamia kotieläimiäkin.

Talonpoika on hallinnoimaansa (omistamaansa tai vuokraamaansa) maata viljelevä ja siitä pääasiallisen toimeentulonsa saava maanviljelijä.

Ruotsissa ja Suomessa sääty-yhteiskunnasta puhuttaessa talonpoika-termillä tarkoitetaan maantilansa omistavaa maanviljelijää, talollista, joka vastasi tilalle asetetuista veroista ja muista velvoitteista. Talolliset muodostivat talonpoikaissäädyn. Kruununtalonpoika taas ei omistanut viljelemäänsä maata, vaan tilan omisti valtio.

Alun perin ”talonpoika” (ruots. bonde) merkitsi kiinteästi asuvaa miestä. Käsite muuttui tarkoittamaan maatilaa asuvaa ja viljelevää isäntää. Viimeistään 1600-luvulle tultaessa talonpojalla tarkoitettiin talollista. Myöhemmin sääty-yhteiskunnan purkautuessa termi sai nykyisen laajemman merkityksen: maata viljelevä väestö, talonpoikaisväestö.

Ratsutila eli rustholli (ruots. rusthåll) oli maatila, jonka tehtävänä oli lähes koko ruotujakolaitoksen olemassaolon aikana, 1600-luvun lopulta vuoteen 1808 saakka, varustaa asekuntoinen mies ja hevonen sotaa varten. Ratsutilan isäntää kutsuttiin ratsutilalliseksi eli rusthollariksi.

Ratsutilat muodostettiin läänien ja pitäjien suurimmista maatiloista ja niiden tehtävänä oli varustaa asekuntoinen mies ja hevonen sotaa varten. Tavallisesti ratsupalvelusta suorittamaan palkattiin ulkopuolinen, jolle järjestettiin rahapalkan lisäksi torppa elantoa varten. Ratsupalvelua suorittamaan lähti usein myös talon nuorempi poika tai jopa isäntä itse. Vastapalvelukseksi miehen ja hevosen palveluksesta rustholli sai verohelpotuksia: ratsumiehen ja hevosen kustannuksiksi arvioitiin noin 50–80 taaleria. Mikäli talon omien verojen määrä ei riittänyt kuluihin, ratsutilalle voitiin tällöin määrätä aputila eli augmentti, joka maksoi veronsa päätilalle. Varsinaisella ratsutilalla saattoi olla useampikin aputila. Ratsupalvelusta suorittavan mahdollinen kuolema tai haavoittuminen aiheutti lisäkuluja tilalle, sillä sen oli hankittava uusi mies edesmenneen tai haavoittuneen tilalle.

Ruotuväkiarmeija lakkautettiin Suomen siirtyessä osaksi Venäjän valtakuntaa. Tällöin rustholleille määrättiin vakanssi- ja passevolanssimaksu, joiden lakkauttamisen aika tuli vasta vuonna 1886, kun koko ruotujakolaitos lakkautettiin. Maksuksi vuonna 1809 määrättiin 10 tynnyriä viljaa ratsutilaa kohden.

Ratsutilat nousivat usein tavallisten maatilojen ja ruotujakolaitokseen osallistuneiden tilojen yläpuolelle, ja ne muodostivat eräänlaisen talonpoikaisen eliitin. Usein nämä talonpojat olivat maatalouden uudistusten edelläkävijöitä ja vaikuttivat ratkaisevasti erilaisiin maaseudullekin levinneisiin ilmiöihin ja aatteisiin.

Joskus myös ratsutilat saattoivat muodostua kartanoiksi, mikäli ne joutuivat säätyläisten omistukseen. Kartanoiden yhteydessä ja niiden synonyyminä käytössä ollut käsite säteriratsutila on kuitenkin eri asia kuin ratsutila yleensä, ja näin siis kaikki ratsutilat eivät ole olleet kartanoita, vaikka nimitys ratsutila usein saattaakin esiintyä kartanoiden yhteydessä liittyen niiden säteriratsutilaominaisuuteen. Ratsutilat ovat hyvin selkeästi Etelä-Suomen ilmiö, joka on pohjoisessa vieras ja joskus jopa täysin tuntematon.

---

Pituusmitat

Pituusmittojen perusmitta oli kyynärä, joka vastaa periaatteessa ihmisen kyynärvarren pituutta kyynärpäästä sormenpäihin. Kyynärä kuitenkin määriteltiin jalan kautta, jolloin siitä tuli epänormaalin suuri. Nykyihmisellä kyynärän pituus on melko tarkasti 50 cm.

Ruotsalaiseen kyynärään perustuvat muunnokset: [3]

• 1 peninkulma – vanha ruotsalainen mitta = 36 000 jalkaa = 10 689 m
• 1 virsta = 1/10 peninkulmaa = 600 syltä = 3600 jalkaa = 1066,8 m[3]
• 1 syli (1,78 m) = 3 kyynärää = 6 jalkaa [3]
• 1 kyynärä (0,59 m) = 1/3 syltä = 2 jalkaa = 24 tuumaa = 60 cm [3]
• 1 jalka (0,297 m) = 12 tuumaa työmittana = 10 tuumaa kymmenysmittana [3]
• 1 kortteli eli vaaksa (0,148 m) = 1/2 jalkaa [3]
• 1 tuuma = 1/24 kyynärää = 2,474 cm [3]
• 1 linja = 1/12 tuumaa = 2,06 mm [3]

Peninkulma oli alun perin määritelty siksi matkaksi, jossa koiran haukku kuuluu tyynessä ilmassa (oikeastaan penin kuuluma). Se on noin 5 km. Vuonna 1665 peninkulman määritelmää muutettiin niin, että se oli 36,000 jalkaa. Peninkulmaa pitempi yksikkö oli päivämatka (2 peninkulmaa), joka vastasi ihmisen päivässä jalan taittamaa matkaa, noin 20 km. Muita mittoja olivat lappalainen epävirallinen yksikkö poronkusema (n. 7,5 km), joka tarkoitti matkaa, jonka poro kulkee virtsatarpeiden välillä, ja tankomitta, joka oli 5 – 9 kyynärää, kylästä riippuen.

Painomitat

Painomittojen perusyksikkö oli naula (ruots. pund). Mittoja käytettiin yleisten kauppatavaroiden mittaamisessa (vrt. brittiläinen avoirdupois-järjestelmä). Apteekkareilla ja kultasepillä oli oma mittajärjestelmänsä.

• 1 lästi – 4250 kg = 100 sentneriä
• 1 lästi painava – 18 kippuntaa vuoripainoa = 2450 kg
• 1 kippunta – vanhaa painoa 170 kg = 20 leiviskää = 400 naulaa
• 1 kippunta vuoripainoa = 136 kg
• 1 kippunta takkirautapainoa = 177 kg
• 1 sentneri – 42,5 kg = 100 naulaa
• 1 senttaali – 100 kg[4]
• 1 leiviskä = 20 naulaa = 8,5 kg
• 1 naula = 32 luotia = 425,02 g
• 1 markka = 1/2 naulaa = 212,56 g
• 1 luoti = 4 kvinttilliä = 13,28 g
• 1 kvintilli = 3,32 g
• 1 skruupeli eli krupula = 1,24 g
• 1 assi = n. 48 mg
• 1 jyvä l. graani = 42,5 mg

Tilavuusmitat

Tilavuusmittoja käytettiin kuivatavaroiden mittaamisessa. Perusyksikkö oli kappa.

• 1 tynnyri = 4 vakkaa = 32 kappaa = 146,5 litraa
• 1 nelikko = 24 kappaa = 109,92 l
• 1 vakka = 8 kappaa = 36,64 l
• 1 kappa = 1 3/4 kannua = 1/32 tynnyriä = 4,58 litraa
• 1 kannu = 2 tuoppia = 2,62 l
• 1 tuoppi = 4 korttelia = 1,31 l
• 1 kortteli = 4 jumprua = 0,33 l
• 1 jumpru = 0,082 l

Kappaa käytetään nykyäänkin perunoiden mittaamiseen torikaupassa. Se on kuitenkin määritelty uudestaan seuraavasti:

• iso kappa = 5 l (perunaa)
• pikku kappa = 2 l (perunaa)

Vetomittoja

Vetomittoja käytettiin nesteen ja hienojakoisen kuivatavaran mittaamiseen.

• 1 tynnyri = 4 nelikkoa = 30 kappaa = 164,88 dm3 (kuivaa tavaraa)
• 1 tynnyri = 4 nelikkoa = 125,63 l (neste)
• 1 dritteli = 51,5 kg:n tynnyri (voita)
• 1 nelikko = 12 kannua = 31,41 l (neste)
• 1 aami = 60 kannua = 156 l nestettä
• 1 kappa = 4,58 dm3
• 1 lästi = 12-15 tynnyriä. Käytettiin tervakaupassa.

Vetomittoja voitiin käyttää kuivatavaralle joko löyhänä tai lujana. Löyhässä mitassa mitattava aine tasattiin mitan reunan tasalle, kun taas lujassa mitassa aine jätettiin kukkurapäiseksi.

Pinta-alat

Pinta-alat määräytyivät joko sen alan mukaan, mitä vetomitallisesta viljaa kykeni kylvämään peltoa, tai sen mukaan, mitä maa-ala tuotti veroja. Pinta-alamittoja ei ollut kytketty matemaattisesti neliösuhteessa mihinkään pituusmittoihin.

• 1 kapanala – 1/32 tynnyrinalaa = 154 neliömetriä
• 1 tynnyrinala – 32 kapanalaa = 0,5 hehtaaria

Näiden lisäksi voitiin käyttää myös vanhojen pituusyksiköiden neliöinä.

Kappalemittoja

Nämä ovat jonkin verran käytössä edelleenkin.

• 1 krossi = 12 tusinaa
• 1 tusina = 12 kpl
• 1 tiu = 20 kpl (kananmunia)
• 1 tikkuri = 10 kpl (nahkoja tai turkiksia)
• 1 kiihtelys = 40 oravannahkaa
• 1 kerpo = 31 nahkiaista (30 nipussa ja yksi siteenä)
• 1 nelikko = 4 samanlaista, etenkin neljän hevosen valjakko
• 1 troikka = 3 samanlaista, etenkin kolmen hevosen valjakko (ven. тройка)
• 1 trio = 3 kpl (esineiden tai muiden asioiden lukumäärä)
• 1 tupla = 2 kpl
• 1 toltti = 12 kpl (lautoja, A.Kivi: Seitsemän veljestä)
• 1 puntti = 20 kpl (kukkia)
• 1 puntti = 10 kpl (tulitikkurasioita)

Rahayksiköitä

Ruotsalainen riikintaaleri = riksi = 48 killinkiä

(1834 = 1 hopeariksi = 2/3 bankoriksiä = 4 valtionvelkariksiä)

1 rupla = 30-40 killinkiä

1. 1860 markka = 100 penniä (4 markkaa = 1 hopearupla)

• V. 1865 94,48 markkaa = naula hopeaa
• V. 1878 markka = 0.32 g .900-kultaa = 1 Ranskan, Sveitsin tai Belgian frangi = 1 Italian liira

Markka ja Euro

• 5,94573 ~ 6 markkaa = 1 euro
• 5,94573 ~ 6 penniä = 1 sentti
• 594,573 ~ 600 penniä = 1 euro
• 0,0594573 ~ 0,06 markkaa = 1 sentti

Vanhat mitat rakentamisessa

• 1 tanko = 1 2/3 syltä = 296,9 cm;
• 1 syli = 3 kyynärää = 178,1 cm;
• 1 kyynärä = 2 jalkaa = 59,4 cm = 593,78 mm;
• 1 jalka = 2 korttelia = 29,7 cm = 296,89 mm;
• 1 kortteli = 6 tuumaa = 14,8 cm = 148,446 mm;
• 1 tuuma = 12 linjaa = 2,5 cm = 24,741 mm;
• 1 linja = 0,2 cm = 2,06 mm.

Lähteet: Mäntsälä Seura, Wikipedia.

---

Esimerkkejä Mäntsälän murteesta:

Joku voi olla perin konua = varsin kummallista.

Täällä tuodaan juhannuksena meijut rapunpieliin ja syksyllä perunat pannaan potikkakessiin.

Tottahaa myä ny sev verran viaraanvarasi ollaa

Häi juu – näihhää se tais olla ja isäni Eino Leino näin kommenteerasi 1960-luvull. Meitilhää oli tavanomain ilta ja isä vesteli veittellääs noit niispulikoit ja silotteli jo niit hianol hiatapaperil ja siin samal muisteli entuures tapahtunneit. Häi et sunkaa sinä o tät viäl kuullukkaa, kuinka setäs Alpo ja minä elettii lapsuusvuosiammen ja joskus tautienkii korvettaes. Se meitin ainoo sisaremmen Hellä Maria nukahti ikunee jo perin vähäsenä ku taishaa flikkaparka tukahtua hinkuyskää – mut minkäs teit? Oltii myä penskat vissii jo toisel kymmenel ja tautisina maattii sänkypohjal pehkupolsteril. Raitikii takapualen alla oli jo ihah hikiin ja muutoinkii tukkoin olo. Kumminkii tot helpotust oli tulos, äirin aljettua neuvomaa oikee viisamman jälkeen. Kojettakais ny mukulat olla natistee, ettenkä poraamaa rupe – vaikka teitille nouskii noit nyppyloit ja taitaahaa olla nihkee olo. Kylhää ne vissii alkaas kihelmöittee, mut alkais niit ny kumminkaa raappimaa alja, ettei äiry. Ohhaa jo yskärrokkokii huulessannen ja pulataa voirella niit retan kans, ni pysyyhää veskellokii enempi ehjänä. Häi voirellaas vial teitil noo räkäröörit ku nehää punottaa samal taval ku hiipuvat kekäleet. Pysytten tykkänääs vaa siäl fällyjen alla, ettei toi vilee pääs hatoittamaa ja kyl se kuumekkii sitte alkaa lasetia. Ehhää kyl muista mikähää rokko se meitil silloin oli, mut tosi tautisia myä oltii. Tolle sipulille myä haistii ku sit jouruttii mairon sejas likimää – Hyi olkoo!

Ote Marjatta Utterin kirjoittaman jutun alusta kirjassa ”Ei lisä pahaa tee”.