Kansalaissota, Kaukasten punakaarti

Elettiin alkuvuotta 1917. Kaukasissa, Suomen Vanutehtaalla, oli vajaa sata työläistä ja konttorissa työskenteli kymmenkunta toimihenkilöä konttoripäällikön (kasöörin) alaisena. Koko toimintaa johti isännöitsijä apunaan insinööri joka oli tehtaan teknillinen johtaja.

Työväestö asui punaiseksi maalatuissa kasarmeissa (Metsämaan ala- kasarmi sekä Rauhala ja Syrjälä) ja konttorihenkilökunta valkoiseksi maalatuissa huviloissa jotka oli rakennettu erilleen työväen asunnoista. Isännöitsijä asui punatiilisessä talossa mäen päällä josta oli näkymä koko tehdasalueelle. Taloa ympäröi kaunis puutarha ja pihalla oli tenniskenttä. Pihalta laskeutui pitkät portaat Pajamäenkupeesta koskelle.

Kastijako näkyi tuohon aikaan selvästi. Kylällä herroja tervehdittiin pelonsekaisin tuntein naiset niiaamalla ja miehet lakki kourassa. Uusi isännöitsijä pyrki kuitenkin parantamaan työläisten sosiaalisia etuja asunto-oloja kohentamalla ja tehtaan konttorista sai ostaa yhden markan hintaisia saunalappuja sekä ripalappuja, joilla polttopuuta sai huomattavasti edullisemmin.
Mutta kuten kotiseutuneuvos Osmo Viljanen kirjoitti: ” Samoin kuin Keravanjoen veden juoksu oli estetty Kaukasforsin koskipadolla, samoin oli työväen voima noussut paineeksi vallitsevia olosuhteita vastaan”.

Kaukasten työväestöstä osa järjestäytyi helmikuussa 1917, jolloin perustettiin Kaukasten Työväenyhdistys. Tehtaalaisten lisäksi joukossa oli jokunen muonamies ja mäkitupalainen. Yhdistyksen päällimmäisenä tavoitteena oli iltamien järjestäminen ja keväällä herättiin vaatimaan 11-tuntisen työpäivän lyhentämistä 8 tuntiin. Myöhemmin Kaukasiin perustettiin järjestyskaarti. Eräiden tietojen mukaan marraskuussa 1917 (Mäntsälän historia), mutta ilmeisesti se perustettiin vasta tammikuun lopulla 1918 (Osmo Viljanen). Kaartin johtoon nimettiin konemestari Evert Siik ja sittemmin Väinö Nyman ylipäällikkönä sekä Mikko Hägg, Santeri Nurmi ja Mauritz Aho.

Tammikuun 24 päivänä sosiaalidemokraattien uusi, kumouksellinen puoluetoimikunta antoi punakaarteille käskyn siirtyä taisteluvalmiuteen. Seuraavana päivänä hallitus määräsi suojeluskunnat alaisikseen järjestyksen valvojiksi, ja kenraali Mannerheim antoi ensimmäisen taistelukäskyn. Sota puhkesi 28. päivän vastaisena yönä. Punaiset saivat Etelä-Suomen haltuunsa lähes vastarinnatta ja valkoiset Pohjois-Suomen.

Suojeluskuntalaisten ja punaisten välillä oli sotatoimet alkanut eikä Kaukasten kaartilla ollut yhtään asetta. Aamulla 30.1 Kaukasten tehtaalla julistettiin lakko ja levitettiin ilmoitusta, että talollisilta ja porvareilta on takavarikoitava kaikki aseet ja luovutettava punakaartin ylipäällikkö Evert Siikille. Tehtaan kasööri Bauer repi lakkojulisteet alas. Punakaartilaiset pidättivät Bauerin ja lähtivät kuljettamaan häntä Helsinkiin. Asekeräys tuotti jokusen haulikon, pari pruovinkia (Browning pistooli) ja yhden siantappoaseen (22 cal.). Myöhemmin saatiin rintamalle lähtijöille pari oikeaa kivääriäkin. Kaartin esikunta perustettiin tehtaan konttoriin ja kaartilaisille jaettiin punaiset käsivarsinauhat. Lakkiinkin ommeltiin pätkä punaista nauhaa.

Samana päivänä tapahtui paljon. Kun tehtaalaiset olivat kokoontuneet Siikin asunnolle puhumaan palkoista ja tehtaan käynnistämisestä, kaartin esikuntaan saapui tyly käsky. Tehtaan herrat on tapettava. Tämä suorasanainen käsky järkytti kaartilaiset.” Ei nyt sentään omia herroja tappamaan. Eiväthän nämä meidän herrat niitä pahimpia sortajia olleet. Työväen asunto-olojakin olivat juuri parantaneet ja oli saatu sauna- ja ripalaput. Ehkä linnaan joutaisivat, mutta että hengen päälle käytäisiin. Sitä ei tehdä”. Tämä oli kaartin yksimielinen päätös. Myöhemmin iltapäivällä saapui Hyvinkäältä Lauri Karan johtama ”lentävä osasto” tekemään sen mistä Kaukasten kaarti kieltäytyi. Neljällä reellä saapuneet Hyvinkääläiset hakivat insinööri Einar Wahlbergin, konttoristit Karl Lindforsin ja Hjalmar Dahlströmin sekä rakennusmestari Kaarlo Langon ja murhasivat nämä. Hyvinkääläiset ryöstivät myös tehtaan kassan. Siikin väitettiin menneen itse Karan osastoa vastaan ja olleen myös paikalla kun murhat tapahtui. Järkyttyneet tehtaan kaartilaiset nostivat ruumiit puusepän verstaan edestä ja kantoivat sisälle konehalliin sekä veivät suruviestin murhattujen omaisille. Vainajat haudattiin myöhemmin heidän omille kotiseuduilleen. Näistä Wahlberg Mäntsälään. Johtajan tyhjillään olevaan huvilaan muutti konemestari Evert Siik.

Tehdas suljettiin. Työttömäksi jääneitä houkutteli punakaartin lupaama 15 markan päiväpalkka (maataloustyöläisen päiväpalkka) sekä ilmainen ruoka. Naiset saivat 10 markkaa. Pakkovärväyksiä ei Kaukasissa suoritettu. Maaliskuussa lähti osa Kaukasten kaartilaisista Mäntsälän kaartin mukana Helsingin ja Viipurin kautta Karjalan rintamalle Antreaan. Mäntsäläläisiä johti Kaukasten osaston päällikkö Nyman. Osa Kaukasten punakaartia liittyi Tampereen ja Lahden suuntaan vetäytyvien punaisten rintamaan ja osallistui torjuntataisteluihin Lammilla. Mukana oli myös naisosasto.
Mäntsälä siirtyi kunnallispolitiikassa Työväenyhdistyksen johtomiehille. Tätä vahvistamaan kutsuttiin kansalaiskokous Mäntsälän kirkonkylän Työväentalolle. Kokousta johti A.Juhola Kaukasista. Punaisten valta oli täydellinen. Työväenyhdistykseltä piti anoa luvat niin hautajaisten pitoon kuin apteekkiostoksiinkin. Lupalapussa oli mm. leima ”Mäntsälän Punaisen Kaartin Paikallinen Esikunta, Kaukas”.

Johanssonin Lauri (myöh. Jortamo), parikymppinen nuorukainen, oli Kaukasten kaartin ratsulähetti, jonka tehtäviin kuului tiedustelu Jokelan asemalla. Valkoisia osattiin odottaa saapuvaksi sillä uutiset Helsingin menetyksestä 12-13.4 saksalaisille, saivat pakokauhua aikaan Jokelassa. Paniikki-ilmiö kärjistyi 17-18.4, jolloin punaisten rosvojuna pysähtyi Jokelassa ja aseman kassa kuten myös puhelin- ja lennätinkoneet anastettiin sekä kylän kaupat ryöstettiin. Myös Jokelan Työväentaloon haalittu omaisuus anastettiin. Rosvojuna poimi kyytiinsä pakoon lähteviä miehiä, naisia ja lapsia.
Huhtikuun 20. päivänä Late näki junan pysähtyvän Jokelan asemalle ja siitä purkautuvan saksalaisia sotilaita ja valkoisia Saksassa koulutettujen jääkäriupseerien johdolla. Saksalaiset kuuluivat prikaatin vahvuiseen Saksan Itämeren divisioonaan, jota johti kenraalimajuri Wolf. Saksalaiset lähtivät pieninä joukko-osastoina etenemään eri teitä pitkin Hyvinkään ja Ritasjärven suuntaan. Samana päivänä Jokela, Nukari ja Palopuro joutuivat saksalaisten valvontaan. Jokelan punakaarti oli lähtenyt vetäytymään lyhyen taistelun jälkeen Ritasjärven tielle. Laten tuoma viesti johti siihen, että loput Kaukasten punakaartilaisista lähti tavoittamaan kohti Hausjärveä vetäytyvää Jokelan osastoa. Kaukaslaisilla ei ollut aseita, mutta Jokelan kaartilla oli ja niitä oli luvattu myös Kaukaslaisille. Ritasjärvellä Kaukasten kaartilaiset tavoittivat Jokelan osaston, joka oli jäänyt odottamaan Ylentolan kautta vetäytyvää hyvinkääläistä osastoa. Ritasjärven koulun lähistöllä käytiin muutaman tunnin viivytystaistelu Jokelan suunnasta lähestyviä saksalaisia vastaan. Vetäytyminen jatkui kohti Hausjärveä. Punaisia seuranneet valkoisten ja saksalaisten joukko-osastot tavoittivat ja saartoivat punaisten jälkiryhmän Ritasjärven pohjoispuolella Mustasuonmäessä. Punaiset teloitettiin Mustamäen rinteeseen ylipäälikkö Mannerheimin 25.2 antaman, ”ammutaan paikalla”, kuulutuksen mukaisesti. Yksi teloitetuista oli Stenroos Kaukasista. Verinen taistelu käytiin Hausjärvellä Hämeenlinnan suunnalla, jossa illan ja yön aikana käydyissä taisteluissa Jokelan punaisista suuri osa joutui saarroksiin ja irti pääjoukosta mukanaan Kaukasten kaartilaiset. Paitsi yksi. Johanssonin Late pääsi lähettihevosellaan karkuun yön pimeydessä ja ratsasti suoraan Kaukasiin, jossa piileskeli sotatoimien loppuun saakka. Useita saarroksiin joutuneita Jokelan ja Kaukasten kaartilaisia joutui vangiksi ja vietiin Jokelan väliaikaiselle vankileirille paikallisista suojeluskuntalaisista koostuvan ”kenttäoikeuden” tuomittavaksi. Vangiksi joutui myös Ahlbergin Akke, tuolloin vielä 16-vuotias poikanen. Akke oli seurannut uteliaisuuttaan Vanutehtaalta lähteviä punakaartilaisia jonkin matkaa ja joutui vangiksi Ritasjärven tiellä. Akke ei ollut osallistunut kaartin toimintaan eikä ehtinyt vielä omaksua vakaumustakaan. Mitä nyt joskus oli pyynnöstä pitänyt mäen päällä silmällä maantiellä kulkijoita.

Jokelan lumpputehtaan konttorissa istui pikatuomioita langettava valkoisten oikeus. Kaikki Kaukasten kaartilaiset sekä joitain sotatoimiin osallistumattomia Työväenyhdistyksen jäseniä , myös naisia, tuomittiin kuolemaan ampumalla syyllisinä Vanutehtaan virkailijoiden murhaan. Syyttäjä vaati kuolemantuomiota myös Akkelle. Kerrotaan, että ärsykkeenä toimi Akken villasukkien punaiset sukansuut. Selvä punikki. Osa tuomareista kuitenkin vaati Harakan isännän johdolla tuomion sijaan armahdusta. Eihän nyt lapsia kuolemaan. Kova työmieskin pojasta vielä tulee. Akke armahdettiin ja määrättiin menemään kotiinsa vakavalla naamalla. Akke oli tiettävästi ainoa pikaoikeudessa armahdettu kaukaslainen ja toi tuoreita uutisia vangituista kyläläisistä ja tuomioista. Veljessota toteutui kirjaimellisesti Juholan veljesten kohdalla kun toinen kaatui punaisten ja toinen valkoisten joukoissa.

Kuolemantuomioiden täytäntöönpano tapahtui ampumalla. Koska Jokelan savimaa oli vielä umpijäässä, todettiin Lumpputehtaan vieressä oleva tiilitehtaan savikuoppa sopivaksi joukkohaudaksi. Savikuopan yli johti portaat, pitkospuut. Kaksi lankkua ja toisella puolella pyöreä riuku käsitukena. Tälle portaalle marssitettiin kuolemaantuomitut, ”kirotut punikit ja ryssän kätyrit”. Savikuoppaan ampumisella haluttiin häpäistä tuomitun viimeinenkin ihmisarvo. Näistä teloituksista esikunta lähetti tiedon tuomitun omaisille. Heidät määrättiin noutamaan vainajat pois savikuopasta. Monet määräystä noudattivatkin. Leskivaimot naarasivat ruumiit saviliejusta ja kuljettivat vainajat käsikärryissä Kaukasiin. Gustafsonin Signen isokokoinen mies ei mahtunut kottikärryyn vaan ”Kustanssonin Jorin” (Georg) kädet ja jalat laahasivat tietä. Ruumiit pestiin kotona ja kärrättiin punaisten yhteishautaan. Useimmat Hyvinkäälle, jotkut Mäntsälään. Kaikki lesket eivät määräystä noudattaneet. Kerrotaan mm. Ingmannin Ebban todenneen kylmän rauhallisesti: Saatanan lahtarit, kun olette vieneet mieheltäni hengen, viekää ruumiskin. Minä en teidän ruumiskuskiksi rupea.
Punaiset haudattiin ja seuraavana aamuna soi tehtaan pilli kello seitsemän. Alkoi sideharsojen ja pumpulin valmistus. Kylän väkiluku oli ennen sotaa 400, mutta nyt enää 300. Viha ja katkeruus jäivät kytemään, mutta edelleenkään se ei kohdistunut omiin herroihin, jotka jatkoivat asuntojen rakentamista ja tukivat työväestön harrastustoimintaa.

Sotatoimet ja varsinkin tuomiot aiheuttivat valtavan vajeen Vanutehtaan työvoimaan. Kerran kyselin vaariltani Oskari Salolta, joka oli jo tuolloin tehtaan puuseppä, että kuinkas sinä onnistuit pysymään sivussa sotatouhuista? Vastasi vaarini: ”Minä en pruukanu olla kallellaa mihkää päi. Talvi telläi sillo nii paljo hommia muutoinkii. Kaikkihaa suksia tarttivat ja sitte oli viäl suutarin hommakkii. Oli meittii paljo muitakii. No minä kumminkii ja Otto ja Nikanoori ja Eemeli ja toinenkii ja Kalle ja toinenkii… Just sillohaa mekii asuttii Ohkolan kyläl öljymäel ja minä hiiltelin tosta mettän poikki aamukuureks tehtaalle lämmittää verstasta. Sitte ei minu vähää aikaa tarttenu hiihrellä ku tehras ei käyny. Keväällä sitte rupi tehras taas toimii ja minä kuljin pyäräl. Piti vaa välil kantaa pari kilometriä ku tiä tuppas loppuu. Muil ei siihi aikaa vissii ollukkaa polkupyärää ku minul ja Eemelil”. Velipoika Eemeli oli Koskenmaan mylläri.

Rainer Salo
Lähteet: Mäntsälän historia, Hyvinkään historia, Hausjärven historia, Kaukasten punakaarti –Osmo Viljanen, keskustelut: Kotiseutuneuvos Osmo Viljanen, Arvo Järvelä, Oskari Salo