Elettiin alkuvuotta 1917. Kaukasissa, Suomen Vanutehtaalla, oli vajaa sata työläistä ja konttorissa työskenteli kymmenkunta toimihenkilöä konttoripäällikön eli kasöörin alaisena. Koko toimintaa johti isännöitsijä apunaan insinööri, joka oli tehtaan teknillinen johtaja.

Työväestö asui punaiseksi maalatuissa kasarmeissa, Viertolan ala- kasarmi sekä Rauhala ja Syrjälä.  Konttorihenkilökunta asui valkoiseksi maalatuissa huviloissa, jotka oli rakennettu erilleen työväen asunnoista. Isännöitsijä asui punatiilisessä talossa mäen päällä, josta oli näkymä koko tehdasalueelle. Taloa ympäröi kaunis puutarha, ja pihalla oli tenniskenttä. Pihalta laskeutui pitkät portaat Pajamäenkupeesta koskelle.

Kastijako näkyi tuohon aikaan selvästi. Kylällä herroja tervehdittiin pelonsekaisin tuntein. Naiset niiasivat, ja miehet nyökkäsivät lakki kourassa. Uusi isännöitsijä pyrki kuitenkin parantamaan työläisten sosiaalisia etuja asunto-oloja kohentamalla. Tehtaan konttorista sai ostaa yhden markan hintaisia saunalappuja sekä ripalappuja, joilla polttopuuta sai huomattavasti edullisemmin. Kotiseutuneuvos Osmo Viljanen kirjoitti:  ”Samoin kuin Keravanjoen veden juoksu oli estetty Kaukasforsin koskipadolla, samoin oli työväen voima noussut paineeksi vallitsevia olosuhteita vastaan.”

Kaukasten työväestöstä osa järjestäytyi helmikuussa 1917, jolloin perustettiin Kaukasten Työväenyhdistys. Tehtaalaisten lisäksi joukossa oli jokunen muonamies ja mäkitupalainen. Yhdistyksen päällimmäisenä tavoitteena oli iltamien järjestäminen. Keväällä herättiin vaatimaan 11-tuntisen työpäivän lyhentämistä 8 tuntiin. Myöhemmin Kaukasiin perustettiin järjestyskaarti.  Eräiden tietojen mukaan marraskuussa 1917 (Mäntsälän historia), mutta ilmeisesti se perustettiin vasta tammikuun lopulla 1918 (Osmo Viljanen).  Kaartin johtoon nimettiin konemestari Evert Siik. Taisteluosaston ylipäällikkönä toimi Väinö Nyman ja muissa tehtävissä Mikko Hägg, Santeri Nurmi ja Mauritz Aho.

Kuvassa tunnistamaton Kaukasten punakaartilainen (T.Helinin albumi).

Tammikuun 24. päivänä 1918 sosiaalidemokraattien uusi, kumouksellinen puoluetoimikunta antoi punakaarteille käskyn siirtyä taisteluvalmiuteen. Seuraavana päivänä hallitus määräsi suojeluskunnat alaisikseen järjestyksen valvojiksi, ja kenraali Mannerheim antoi ensimmäisen taistelukäskyn. Sota puhkesi 28. päivän vastaisena yönä. Punaiset saivat Etelä-Suomen haltuunsa lähes vastarinnatta ja valkoiset Pohjois-Suomen.

Suojeluskuntalaisten ja punaisten välillä olivat sotatoimet alkaneet eikä Kaukasten kaartilla ollut yhtään asetta. Aamulla 30.1. Kaukasten tehtaalla julistettiin lakko ja levitettiin ilmoitusta, että talollisilta ja porvareilta on takavarikoitava kaikki aseet. Ne oli luovutettava punakaartin ylipäällikkö Evert Siikille. Julistus naulattiin tehtaan seinälle Siikin allekirjoittamana. Tehtaan kasööri Bauer repi kuitenkin lakkojulisteet alas, josta suivaantuneina kokoontuivat punakaartilaiset konttorin eteen ja vaativat Baueria ulos. Kun kasööri tuli ulos, käskivät kaartilaiset häntä nostamaan kädet ylös. Koska kaartilaisilla ei ollut aseita, Bauer ei totellut, vaan palasi konttoriin ja lukitsi ovet. Punakaartilaiset rikkoivat oven ja tunkeutuivat konttoriin pidättäen kasööri Bauerin.

Asekeräys tuotti jokusen haulikon, pari pruovinkia (Browning pistooli) ja yhden siantappoaseen (22 kal.). Myöhemmin saatiin rintamalle lähtijöille pari oikeaa kivääriäkin. Kaartin esikunta perustettiin tehtaan konttoriin, ja kaartilaisille jaettiin punaiset käsivarsinauhat. Lakkiinkin ommeltiin pätkä punaista nauhaa.

Samana päivänä tapahtui paljon. Kun tehtaalaiset olivat kokoontuneet Siikin asunnolle puhumaan palkoista ja tehtaan käynnistämisestä, kaartin esikuntaan saapui tyly käsky. Tehtaan herrat on tapettava. Tämä suorasanainen käsky järkytti kaartilaiset. Kaartin yksimielinen päätös oli seuraava: Ei nyt sentään omia herroja tappamaan. Eiväthän nämä meidän herrat niitä pahimpia sortajia olleet. Työväen asunto-olojakin olivat juuri parantaneet ja oli saatu sauna- ja ripalaput. Ehkä linnaan joutaisivat, mutta että hengen päälle käytäisiin. Sitä ei tehdä. Kaartilaiset Söderberg, Gustafsson ja päällystöön nimetty Nyman lähtivät kuljettamaan kasööri Baueria Jokelan asemalle ja sieltä junalla Helsingin Smolnaan. Saattueen tultua Jokelan asemalle, meni Nyman Jokelan Työväentalolle. Siellä hän määräsi työmies Emil Mikkosen soittamaan Hyvinkäälle ja pyytämään apuvoimia, koska Jokelassa oli taistelu muka täydessä käynnissä. Nyman ja Gustafsson jatkoivat Bauerin kanssa Helsinkiin, ja Söderberg jäi odottamaan apuvoimia. Myöhemmin iltapäivällä saapui Hyvinkäältä ylimääräisellä junalla Jokelaan Lauri Karan johtama ”lentävä osasto” tekemään sen, mistä Kaukasten kaarti kieltäytyi. Lauri Kara ja 26 miehen vahvuinen murhakomppania kuljetettiin Söderbergin opastamana välittömästi Kaukasiin. Neljällä reellä saapuneet hyvinkääläiset hakivat tehtaan omistajan, isännöitsijä, insinööri Einar Sefanias Wahlbergin (s. 24.3.1881), konttoristi Karl Arthur Lindforsin (s. 23.12.1891) sekä rakennusmestari – tekstiiliteknikko Carl Johan ”Kaarlo” Lankon (s. 4.6.1894)(joissain kirjoituksissa Laukko) ja murhasivat nämä. Konttorin ruuan laittaja Merisaaren Ida näki, kuinka konttorin väki ammuttiin tehtaan seinän edessä, Salon Oskarin verstaan kohdalla eikä konttorin portaille kuten joissain lähteissä mainitaan. Muu konttorin väki pakeni joenvarteen. Kaukasten punakaartilainen Wäinö Söderberg meni etsimään työnjohtaja Gustaf Valfrid Dahlströmiä (s. 1871) tehtaan pannuhuoneesta ja toi hänet ulos. Karan asemiehet ampuivat Dahlströmin välittömästi. Teloitukset tehtyään ajoi Karan joukko tehtaan hevosilla Jokelan asemalle ja palasi takaisin Hyvinkäälle. Hyvinkääläiset ryöstivät myös tehtaan kassan. Tämä oli tiettävästi Lauri Karan lentävän osaston ensimmäinen teloitusretki. Evert Siikin väitettiin menneen itse Karan osastoa vastaan Jokelaan ja olleen myös paikalla, kun murhat tapahtuivat. Järkyttyneet tehtaan kaartilaiset nostivat ruumiit puusepän verstaan edestä ja kantoivat sisälle konehalliin. He veivät myös suruviestin murhattujen omaisille.  Vainajat haudattiin myöhemmin heidän omille kotiseuduilleen. Näistä Wahlberg ja Lindfors haudattiin Mäntsälään, Lanko Helsinkiin ja Dahlström myöhemmin Viipuriin.

Insinööri Einar Wahlberg oli tehtaan omistaja-isännöitsijä. Hän oli ostanut 0,1 manttaalin Jokimaa-koskitilan ja tälle rakennetun Vanutehtaan kiinteine koneineen helmikuussa 1914 konkurssihuutokaupasta 200 750 mk hintaan. Hän rakennutti kylään virkailijoille ja työväestölle asuntoja ja sai tehtaan tuotannon voitolliseksi.

Johtajan tyhjillään olevaan huvilaan muutti konemestari Evert Siik. Tehdas suljettiin. Työttömäksi jääneitä houkutteli punakaartin lupaama 15 markan päiväpalkka, maataloustyöläisen päiväpalkka, sekä ilmainen ruoka. Naiset saivat 10 markkaa. Pakkovärväyksiä ei Kaukasissa suoritettu. Maaliskuussa osa Kaukasten kaartilaisista lähti Mäntsälän kaartin mukana Helsingin ja Viipurin kautta Karjalan rintamalle Antreaan.  Mäntsäläläisiä johti Kaukasten osaston päällikkö Nyman. Osa Kaukasten punakaartia liittyi myöhemmin Tampereen ja Lahden suuntaan vetäytyvien punaisten rintamaan ja osallistui torjuntataisteluihin Lammilla. Mukana oli myös Kaukasten kaartin naisosasto.

Mäntsälä siirtyi kunnallispolitiikassa Työväenyhdistyksen johtomiehille. Tätä vahvistamaan kutsuttiin kansalaiskokous Mäntsälän kirkonkylän Työväentalolle. Kokousta johti A. Juhola Kaukasista. Punaisten valta oli täydellinen. Työväenyhdistykseltä piti anoa luvat niin hautajaisten pitoon kuin apteekkiostoksiinkin. Lupalapussa oli mm. leima Mäntsälän Punaisen Kaartin Paikallinen Esikunta, Kaukas.

Johanssonin Lauri (myöh. Jortamo s. 18.5.1898), parikymppinen nuorukainen, oli Kaukasten kaartin ratsulähetti, jonka tehtäviin kuului tiedustelu Jokelan asemalla. Valkoisia osattiin odottaa saapuvaksi, sillä uutiset Helsingin menetyksestä 12.-13.4 saksalaisille, saivat Jokelassa pakokauhua aikaan. Paniikki-ilmiö kärjistyi 17.-18.4, jolloin punaisten rosvojuna pysähtyi Jokelassa. Aseman kassa kuten myös puhelin- ja lennätinkoneet anastettiin, sekä kylän kaupat ryöstettiin. Myös Jokelan Työväentaloon haalittu omaisuus anastettiin. Rosvojuna poimi kyytiinsä pakoon lähteviä miehiä, naisia ja lapsia. Huhtikuun 20. päivänä Late näki junan pysähtyvän Jokelan asemalle ja siitä purkautuvan saksalaisia sotilaita ja valkoisia Saksassa koulutettujen jääkäriupseerien johdolla. Saksalaiset kuuluivat prikaatin vahvuiseen Saksan Itämeren divisioonaan, jota johti kenraalimajuri Wolf. Saksalaiset lähtivät pieninä joukko-osastoina etenemään eri teitä pitkin Hyvinkään ja Ritasjärven suuntaan. Samana päivänä Jokela, Nukari ja Palopuro joutuivat saksalaisten valvontaan.  Jokelan punakaarti oli lähtenyt vetäytymään lyhyen taistelun jälkeen Ritasjärven tielle.  Laten tuoma viesti johti siihen, että loput Kaukasten punakaartilaisista lähtivät tavoittamaan kohti Hausjärveä vetäytyvää Jokelan osastoa. Kaukaslaisilla ei ollut aseita, mutta Jokelan kaartilla oli venäläisiä kiväärejä. Niitä oli luvattu myös Kaukaslaisille. Ritasjärvellä Kaukasten kaartilaiset tavoittivat Jokelan osaston, joka oli jäänyt odottamaan Ylentolan kautta vetäytyvää hyvinkääläistä osastoa. Ritasjärven koulun lähistöllä käytiin muutaman tunnin viivytystaistelu Jokelan suunnasta lähestyviä saksalaisia vastaan.  Vetäytyminen jatkui kohti Hausjärveä.  Punaisia seuranneet valkoisten ja saksalaisten joukko-osastot tavoittivat ja saartoivat punaisten jälkiryhmän Ritasjärven pohjoispuolella Mustasuonmäessä. Neljä punaista teloitettiin Mustamäen rinteeseen ylipäällikkö Mannerheimin 25.2. antaman, ammutaan paikalla, kuulutuksen mukaisesti. Yksi teloitetuista oli Karl Ivar Stenroos (s. 11.12.1893) Kaukasista. Häntä jäivät suremaan vaimo Elin (o.s. Elomaa) ja pojat Unto ja Toivo.  Samasta teloitushaudasta tunnistettiin sata vuotta myöhemmin 15-vuotias Niilo Johannes Lindqvist. Verinen taistelu käytiin Hausjärvellä Hämeenlinnan suunnalla. Illan ja yön aikana käydyissä taisteluissa Jokelan punaisista suuri osa joutui saarroksiin ja irti pääjoukosta mukanaan Kaukasten kaartilaiset. Ainoastaan Johanssonin Late pääsi lähettihevosellaan karkuun yön pimeydessä ja ratsasti suoraan Kaukasiin, jossa piileskeli sotatoimien loppuun saakka. Useita saarroksiin joutuneita Jokelan ja Kaukasten kaartilaisia joutui vangiksi ja vietiin Jokelan väliaikaiselle vankileirille paikallisista suojeluskuntalaisista koostuvan kenttäoikeuden tuomittavaksi. Vangiksi joutui myös Ahlbergin Aksel eli Akke, tuolloin vielä 16-vuotias poikanen. Akke oli seurannut uteliaisuuttaan Vanutehtaalta lähteviä punakaartilaisia jonkin matkaa ja joutui vangiksi Ritasjärven tiellä. Akke ei ollut osallistunut kaartin toimintaan eikä myöskään ollut ehtinyt vielä omaksua vakaumustakaan. Joskus oli Akke pyynnöstä pitänyt mäen päällä silmällä maantiellä kulkijoita.

Jokelan lumpputehtaan konttorissa istui pikatuomioita langettava valkoisten oikeus. Kaikki Kaukasten kaartilaiset sekä joitakin sotatoimiin osallistumattomia Työväenyhdistyksen jäseniä, myös naisia, tuomittiin kuolemaan ampumalla syyllisinä Vanutehtaan virkailijoiden murhaan. Syyttäjä vaati kuolemantuomiota myös Akelle. Kerrotaan, että ärsykkeenä toimi  Aken villasukkien punaiset sukansuut. Selvä punikki. Osa tuomareista kuitenkin vaati Harakan isännän, Henrik Johan Lindforsin johdolla tuomion sijaan armahdusta Aken nuoren iän perusteella. Kova työmieskin pojasta vielä tulee. Akke armahdettiin ja määrättiin menemään kotiinsa vakavalla naamalla. Akke oli tiettävästi ainoa pikaoikeudessa armahdettu kaukaslainen. Hän toi tuoreita uutisia vangituista kyläläisistä ja tuomioista. Kaikki vanutehtaan punakaartilaiset vangit tuomittiin kuolemaan tehtaan virkailijoiden murhista. Veljessota toteutui kirjaimellisesti Juholan veljesten kohdalla, kun toinen kaatui punaisten ja toinen valkoisten joukoissa.

Kuolemantuomioiden täytäntöönpano tapahtui ampumalla. Koska Jokelan savimaa oli vielä umpijäässä, todettiin Lumpputehtaan vieressä oleva tiilitehtaan savikuoppa sopivaksi joukkohaudaksi. Savikuopan yli johti portaat eli pitkospuut. Kaksi lankkua ja toisella puolella pyöreä riuku käsitukena. Tälle portaalle marssitettiin kuolemaantuomitut, kirotut punikit ja ryssän kätyrit. Savikuoppaan ampumisella haluttiin häpäistä tuomitun viimeinenkin ihmisarvo. Näistä teloituksista esikunta lähetti tiedon tuomitun omaisille. Heidät määrättiin noutamaan vainajat pois savikuopasta. Monet määräystä noudattivatkin. Leskivaimot naarasivat ruumiit saviliejusta ja kuljettivat vainajat käsikärryissä Kaukasiin. Gustafsonin Signen isokokoinen mies ei mahtunut kottikärryyn vaan Kustanssonin Jorin (Georg) kädet ja jalat laahasivat tietä. Ruumiit pestiin kotona ja kärrättiin punaisten yhteishautaan, useimmat Hyvinkäälle, jotkut Mäntsälään. Kaikki lesket eivät määräystä noudattaneet. Kerrotaan mm. Ingmannin Ebban todenneen kylmän rauhallisesti: ”Saatanan lahtarit, kun olette vieneet mieheltäni hengen, viekää ruumiskin. Minä en teidän ruumiskuskiksi rupea.” Karl Ingmanin hautapaikka ei ole tiedossa. Teloitettujen joukossa olivat mm. Frans Herman Alfving, Karl Viktor Heinilä ja Karl Emil Niemenranta. Useista Työväenyhdistykseen kuulumattomista teloitetuista ei ole tiedossa nimilistoja.

Kaukasten naisosaston taistelijoista teloitettiin tutkimatta Lahden vankileirillä 9.5.1918 mm. juuri seitsemäntoista täyttänyt Ida Maria Nurminen (s. 19.4.1901) ja kuudentoista ikäinen Anna Ingeborg Stenroos (s.16.7.1901), Sigrid Ingström (s. 26.1.1895), Fanny Nyman (s. 22.2.1896) ja Martta Matilda Leimu (s. 14.2.1900). Virolaisen majuri Kalmin johtamalla Hennalan vankileirillä oli tarkoitus ampua kaikki haalareihin tai housuihin pukeutuneet naispuoliset punavangit. Wäinö Söderberg ja Pentti Falk kuolivat Kavantsaaren rintamalla 10.3.1918, ja Emil Mikkonen kuoli Suomenlinnan vankileirillä 9.10.1918. Oskari Poltinoja ammuttiin Riihimäen vankileirillä ja Vilho Emil Ahlberg kuoli Hämeenlinnan vankileirin sairaalassa 19.7.1918. Kaukasten Punakaartin johtajat tuomittiin valtiorikosoikeudessa. Evert Siik tuomittiin 12 vuodeksi kuritushuoneeseen, ja Väinö Nyman elinkautiseen kuritushuoneeseen. Nyman yritti oikeudessa kiistää kaikki hänestä esitetyt syytökset, mutta raskauttavana pidettiin mm. häneltä rintamalla tavattu murhatun työnjohtaja Dahlströmin takki nimikirjaimineen.

Hyvinkääläisen Lauri Karan johtama lentävä osasto oli perustettu punakaartin eliittijoukoksi, mutta kapinan alkamisen jälkeen se muuttui mielivaltaisesti toimivaksi rosvojoukoksi, mikä ei ottanut käskyjä vastaan punaisten esikunnalta. Joukolla oli kapinan aikana tunnollaan pitkälti toistasataa murhaa. Lauri Kara vangittiin kapinan jälkeen, mutta hän karkasi vankikuljetuksesta ja onnistui pakenemaan Venäjälle. Kara kaatui Venäjällä vuonna 1919 Leninin rintamalla.  Lentävän osaston 26 miestä tuomittiin kuolemaan. Näistä 12 miestä teloitettiin kenttäoikeuden päätöksellä ja loput 14 miestä valtiorikosoikeuden päätöksellä.

Punaiset haudattiin. Seuraavana aamuna soi tehtaan pilli kello seitsemän. Alkoi kankaiden, sideharsojen ja pumpulin valmistus. Kylän väkiluku oli ennen sotaa 400, mutta nyt enää 300. Viha ja katkeruus jäivät kytemään, mutta edelleenkään se ei kohdistunut omiin herroihin, jotka jatkoivat asuntojen rakentamista ja tukivat työväestön harrastustoimintaa.

Vanutehtaan laajassa lajittelusalissa pidettiin surujumalanpalvelus ja muistojuhla virkailijoiden murhien vuosipäivänä 30.01.1919. Tilaisuuteen oli saapunut satoihin nouseva ihmisjoukko, mikä täytti tungokseen asti katajanoksilla kauniisti koristellun salin. Mäntsälän kirkkoherra Hallio kuvasi muistopuheessaan suomalaisissa edelleen esiintyvää kateutta ja eripuraisuutta osoittaen, kuinka kristinuskon voimalla saataisiin kansastamme jälleen eheä ja yhtenäinen. Pastori A. Mikkonen puolestaan painotti sitä suurta häpeää, mikä meidän kannettavaksemme on tullut näiden murhien ja punaisten hirmuterrorin kautta. Samalla hän voimakkain sanoin kuvasi tehtaan omistajan, isännöitsijä Wahlberg-vainajan pyrkimyksiä työväestönsä aineellisen ja henkisen tilan kehittämiseksi. Tilaisuudessa esiintyi myös Ohkolan sekakuoro esittäen lauluja kotiseudun ja isänmaan ylistykseksi. Muistojuhla päättyi Maamme-lauluun.

Sotatoimet ja varsinkin tuomiot aiheuttivat valtavan vajeen Vanutehtaan työvoimaan. Kerran kyselin vaariltani Oskari Salolta, joka oli jo tuolloin tehtaan puuseppä, että kuinkas sinä onnistuit pysymään sivussa sotatouhuista? Vastasi vaarini: ”Minä en pruukanu olla kallellaa mihkää päi. Talvi telläi sillo nii paljo hommia muutoinkii. Kaikkihaa suksia tarttivat ja sitte oli viäl suutarin hommakkii. Oli meittii paljo muitakii. No minä kumminkii ja Otto ja Nikanoori ja Eemeli ja toinenkii ja Kalle ja toinenkii…  Just sillohaa mekii asuttii Ohkolan kyläl Öljymäel ja minä hiiltelin tosta mettän poikki aamukuureks  tehtaalle lämmittää verstasta. Sitte ei minu vähää aikaa tarttenu hiihrellä ku tehras ei käyny.   Keväällä sitte rupi tehras taas toimii ja minä kuljin pyäräl. Piti vaa välil kantaa pari kilometriä ku tiä tuppas loppuu. Muil ei siihi aikaa vissii ollukkaa polkupyärää ku minul ja Eemelil.” Velipoika Eemeli oli Koskenmaan mylläri.

Lähteet: Mäntsälän historia, Hyvinkään historia, Hausjärven historia, Kaukasten punakaarti –Osmo Viljanen, Keski-Uusimaa 6.2.1919. Keskustelut: Kotiseutuneuvos Osmo Viljanen, Arvo Järvelä, Oskari Salo, Ossi Etuaro, Antti Honkonen. Uusimaa 12.2.1919, Turun Lehti 7.2.1914, Etsivätoimisto Enberg & Koskinen ja etsivä K.Eederin tutkimukset perustuen 70 Kaukaslaisen henkilön kuulusteluihin 1918-19 ja selonteko Valtiorikosoikeudelle 1919. Valtioneuvoston kanslia: Suomen sotasurmat 1914-22. J. & J. Eerola tutkimus: Henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918. Iltalehti ja Aamuposti 29.3.2018. Sosialidemokraatti 6.12.1919

Sisällissodassa kuoli 27038 punaista ja 5179 valkoista sekä 4423 muuta.  Näistä rintamalla kaatui 5199 punaista ja 3414 valkoista sekä 790 muuta.  Teloitettuina tai murhattuina kuoli 7370 punaista ja 1424 valkoista sekä 926 muuta.  Vankileirillä kuoli 11652 punaista ja 4 valkoista sekä 1790 muuta.

 

Jokelan Työväentalo punalippuineen vuonna 1918. Kuva: Raija Lappalaisen albumi.  

Jokelan asema 1930-luvun alussa. Kuva: Tapio Koski-Sipilän albumi.

Jokelan ja Kaukasten Työväenyhdistykset julkaisivat 6.12.1919 Suomen Sosialidemokraatti  lehdessä Jokelasta, Kaukasista ja sen lähiseudulta olevien kansalaissodassa kaatuneiden ja surmattujen jäsentensä nimilistan:

Työmies Frans Alfving, tapettu Jokelassa 15.5.1918. Kalle Viktor Heinilä, ammuttiin Jokelassa 15.5.1918. Työmies Viktor Lahtinen, ammuttiin Jokelassa 7.5.1918. Työmies Kalle Emil Niemenranta, ammuttiin Jokelassa 7.5.1918. Suutari Akseli Kaapriel Päiväkumpu, ammuttiin Jokelassa 7.5.1918. Työmies Kalle Virtanen, ammuttiin Jokelassa toukokuussa 1918. Työmies Frans Sulo Koski, ammuttiin Länkipohjassa 16.3.1918. Työmies Emil Järveläinen, ammuttiin Länkipohjassa 16.3.1918. Työmies Kustaa Hyvönen, ammuttiin Länkipohjassa 16.3.1918. Työmies Urho Mainio Heino, kaatui Länkipohjassa maaliskuussa 1918. Työmies Kalle Vihtori Viljanen, ammuttiin Länkipohjassa 16.3.1918. Työmies Emil August Olander, ammuttiin Länkipohjassa 16.3.1918. Työmies Paavo Vihtori Mäyrä, ammuttiin Länkipohjassa 16.3.1918. Työmies Urho Aksel Immonen, ammuttiin Länkipohjassa 16.3.1918. Työmies Aarne Erik Åkerlund, ammuttiin Länkipohjassa 16.3.1918. Työmies Kustaa Henrik Syrjänen, ammuttiin Länkipohjassa 16.3.1918. Ratavartijan poika Yrjö Elias Hakulin, ammuttiin Länkipohjassa 16.3.1918. Ratavartija Emil Hakulin, kuollut Suomenlinnan vankileirillä 20.9.1918. Työmies Otto Aapraham Blom, kuoli Tammisaaren vankileirillä 28.7.1918. Työmies Heikki Vihtori Halme, ammuttiin Suomenlinnan vankileirillä 30.4.1918. Työmies Emil Aleksander Fält, kuoli Hämeenlinnan vankileirillä. Työmies Sulo Fält, kaatui Lahden rintamalla. Työmies Erik Vihtori Savander, kuoli Suomenlinnan vankileirillä 20.9.1918. Työmies Sulo Patrikki Savander, kadonnut tuntemattomalla tavalla. Ratavartijan poika Lauri Virtanen, kadonnut tuntemattomalla tavalla. Työmies Vihtori Robert Sinivaara, kadonnut tuntemattomalla tavalla. Työmies Johannes Vikgren, kuoli Tampereen vankileirillä 26.6.1918. Työmies Kalle Teodor Suomela, kuoli Hämeenlinnan vankileirillä 5.6.1918. Työmies Kalle Oskar Mikkonen, Kuoli Tammisaaren vankileirillä 8.7.1918. Työmies Emil Mikkonen, kuoli Suomenlinnan vankileirillä 9.10.1918. Työmies Adolf Vennenberg, kuoli Suomenlinnan vankileirillä 24.7.1918. Torppari Hjalmar Fredrik Forssten, Kuoli Hämeenlinnan vankileirillä 8.7.1918. Työmies Oskar Sjöblom, kuoli Tampereen sairaalassa 27.3.1918. Työmies Kaarlo Valfrid Lehtinen, kuoli Tammisaaren vankileirillä 19.8.1918. Työmies Karl Kustaa Lehtinen, kuoli Suomenlinnan vankileirillä 7.5.1918. Työmies Petter Vilho Leinonen, kuoli Hämeenlinnan vankileirillä 12.9.1918. Työmies Albert Hägg, kadonnut tuntemattomalla tavalla. Torpparin poika Oskari Poltinoja, ammuttiin Riihimäen vankileirillä. Työmies Ananias Lunki, Ammuttiin Tuusulan Hyrylän kylässä 18.5.1918. Seppä Hugo Koivisto, ammuttiin Tuusulan Hyrylän kylässä 18.5.1918. Työmies Frans Tuominen, kuoli Tampereen vankileirillä. Kirvesmies Robert Ingström, vagittiin Hikiässä 28.4.1918 ja on edelleen kadoksissa. Työläisnainen Sigrid Ingström, Ammuttiin Lahden vankileirillä 10.5.1918. Työläisnainen Martta Kristiina Maukonen, Ammuttiin Lahden vankileirillä 10.5.1918. Työläisnainen Anna Ingebor Stenroos, ammuttiin Lahden vankileirillä 10.5.1918. Työläisnainen Ida Maria Nurminen, ammuttiin Lahden vankileirillä 10.5.1918. Työläisnainen Fanny Nyman, ammuttiin Lahden vankileirillä 10.5.1918. Työläisnainen Martta Leimu, ammuttiin Lahden vankileirillä 10.5.1918. Työläisnainen Tyyne Ester Kari, kaatui Lahdessa 1.5.1918. Työläisnainen Naima Lemmitty Kari, ammuttu Lahdessa 10.5.1918. Koneenkäyttäjä Eetu Jokinen, kaatui  Kavantsaaren rintamalla 10.3.1918. Työmies Kaarlo Wäinö Söderberg, kaatui Kavantsaaren rintamalla 10.3.1918. Työmies Pentti Falk, kaatui Kavantsaaren rintamalla 10.3.1918. Seppä Alfred Vainio, kuoli Hämeenlinnan vankileirillä kesällä 1918. Tehtaan työmies Karl Ivar Stenroos, ammuttiin Hausjärvellä 21.4.1918. Torpparin poika Kalle Einar Halme, ammuttiin Ritasjärvellä 21.4.1918. Talollisen poika Nils Aksel Johansson, kuoli Suomenlinnan vankileirillä 13.12.1918. Koneenkäyttäjä Vilho Emil Ahlberg, kuoli Hämeenlinnan vankileirin sairaalassa 19.7.1918.

---

Rainer Salo