Sotainvalidi lehti 4/95

Iltapäivän aurinko paistaa lämpimästi vantaalaisen Toivo Järvelän ja hänen vaimonsa Margareetan pihaan. Mäntyrinteeseen rakennettiin kymmenisen vuotta sitten maisemaan hyvin sopiva omakotitalo. Pihatöitä on tehty paljon ja uurastuksen tuloksena kukkaryhmät ja pensaat ovat löytäneet paikkansa. Ympärille luotu kaunis harmonia heijastaa Toivo Järvelän vahvaa elämänuskoa, jota ei murentanut Neuvostoliitossa vuosina 1942 – 44 vietetty sotavankeusaika eri vankileireillä.

Toivo Järvelälle 25. elokuuta koitui kohtalokkaaksi monessakin mielessä. Sinä päivänä vuonna 1941 hänen vanhempi veljensä kaatui Uhtualla kaukopartiotehtävissä. Viikkoa myöhemmin nuorempi veli menetti henkensä Viipurin takaisinvaltauksessa venäläisen luodista. Toivo Järvelä itse jäi vangiksi tasan vuoden kuluttua ensimmäisen veljensä kaatumisesta, 25. elokuuta 1942.

Tykkiveneen sotalippu erehdytti

”Palvelin Laatokan laivastossa. Laivueeseen kuului yli sata venettä.  Minun veneeni joutui Salmin kirkonkylän kohdalle Laatokan pohjoispuolelle. Kesällä 1942 veneeni oli alistettuna saksalaisten käyttöön, he suunnittelivat Leningradin valtausta. Toimin moottoriveneessä ruorimiehenä ja konemiehenä oli porilainen Veikko Koskela. Aamupäivällä 25. elokuuta saatiin esikunnasta Kahdenpohjasta kolmen vuorokauden ajomääräys. Sen mukaan lähdettiin kello 12 Lahdenpohjasta ja vietiin mukana lomalta palaava kapteeni Heinäsenmaan linnakkeelle. Matkaa jatkettiin Sortanlahteen ilmoittautumaan yhdysupseerille. Koskela meni alas hyttiin lepäämään”, Toivo Järvelä keraa päivän tapahtumia.

”Olin ajanut puolisen tuntia, kun näin jo pitkältä tykkiveneen tulevan. Laatokalla oli siihen aikaan neljä italialaista torpedovenettä ja neljä saksalaista syvyyspommittajaa. Alukset olivat hyvin samantyyppisiä ja käyttivät takana kumpikin punaista sotalippua eri kuvioinnilla. Olin jo aikaisemmin havainnut italialaisen tykkiveneen menneen varikolle, ja oletin sen nyt palaavan takaisin. Tykkivene oli kohta vieressä. Sieltä viittoiltiin meitä tulemaan lähemmäksi. Vilkaisin kelloa, se oli 15.45. Huusin Koskelalle, että tuus kattomaan, mitä nuo italialaiset viittoilevat. Tykkivene ajoi parinkymmenen metrin päähän. Kannella mies heilutti konepistoolia. Ajattelin itsekseni, että mitä helvettiä se konepistoolilla noin tekee. Koskela tuli unisena kannella ja sanoi heti: Perkele, niillähän on sirppi ja vasara. Aseistuksena meillä oli kiväärit, mutta ne olivat alhaalla hytissä.”

”Viereen ilmestyi toinenkin venäläinen tykkivene. Jälkeenpäin olen tukikohdasta saanut tietää, että venäläiset olivat lymyilleet läheisessä, pienessä kalastajien käyttämässä saaressa, josta olivat lähteneet liikkeelle. Peräämme liukuneesta tukkiveneestä hyppäsi kolme kaveria ja alkoivat putsata meitä. He heittivät kellot, työmiestupakat ja muonat kannelle ja köyttivät meidät. Sitten meidät pakotettiin hyppäämään tykkiveneen keulaan ja silmille heitettiin pressu. Koskela sanoikin minulle, että nyt sieltä tulee tulisuihku. Ei tullut mitään. Pressu otettiin pois ja meidät vietiin messiin. Toisillemme puhuminen kiellettiin”, Järvelä kertoo.

Kuulustelut tapahtuivat aina öisin

Iltapimeällä tultiin Uudelle Laatokalle. Sieltä ajettiin kuorma-auton lavalla venäläisten laivastotukikohtaan, jossa meidät riisuttiin ja tilalle annettiin venäläisvaatteet. Meidät ajettiin taas kuorma-autoon ja puolen yön maissa saavuttiin suureen taloon. Siellä oli iso Sali, jonka pitkän pöydän ääressä odotti 8-10 venäläistä. Tulkkia ei ollut. Jouduin ensin kuulusteltavaksi, edelleen köytettynä. Merikortti oli pöydällä. Venäläiset tiesivät meistä kaiken, koska kesän ajot oli merkitty laivamme lokikirjaan. Kuulustelu ei tuottanut minkäänlaista tulosta, kun en ymmärtänyt polotuksesta mitään.”

”Neljän aikaan aamuyöstä minut kuljetettiin johonkin kellariin kolmen neljän kilometrin päähän. Jouduin olemaan siellä yksin kolme vuorokautta. Kun minua vietiin uudestaan kuulusteluun, tapasin Koskelan, jota oli kuulusteltu kolme yötä perättäin. Kuulustelua jatkui kaksi viikkoa ja aina yöaikaan. Kun meitä Koskelan kanssa vietiin päivisin syömään, yritimme puhua, mutta vartija kielsi kaiken keskustelun. Sen sijaan hän käski meitä laulamaan. Mehän laulettiin molemmat nuotin vierestä viestittäen tällä tavalla toisillemme kuulumisia”, Järvelä muistelee tapahtumia silmät viiruna.

Oma elämäkerta piti kirjoittaa monta kertaa

”Syyskuun puolivälissä Koskela ja minut käskettiin ulos riviin. Meidät vietiin junaan. Aamupäivällä lähdettiin, illalla tultiin perille ja saman tien laivan ruumaan. Meitä vartioi kaksi miestä. Nevassa oli vielä pieni aukko, josta venäläiset pääsivät saksalaisten piirittämään Leningradiin. Siellä laivaston komentajakapteeni kuulusteli meitä hyvällä suomen kielellä kolmen viikon ajan. Meidän kummakin piti kirjoittaa elämänkerta ja allekirjoittaa se. Emme allekirjoittaneet mitään. Sen sijaa kapteeni allekirjoitti elämänkertamme, kun oli ensin kuulustellut meitä. Hän antoi meidän jopa kuunnella Suomen uutisia kello 22 takahuoneessa. Kaikki johtui Koskelasta. Kuulustelija oli nimeltään Leino ja kotoisin Satakunnasta. Hän kyseli porilaiselta Koskelalta kotiseudustaan. Kapteeni vei meidät kuulustelujen jälkeen leningradilaiseen Krestyn vankilaan. Siellä jouduimme selliin, johon oli internoitu suomalainen merimies ja kaksi saksalaista sotavankia.”

”Viikon kuluttua keskellä yötä huudettiin nimeäni. Vartiomies tuli ja vei käytävää pitkin ulos junalaiturille ja härkävaunuun, jossa oli saksalaisia sotavankeja. Meitä oli vaunussa yhdeksän saksalaista ja minä, Koskelaa ei näkynyt. Muut 24 vaunua olivat täynnä siviilivankeja, naisia ja miehiä. Juna vei meidät Nevan aukosta Vologdan asemalle, jonne tuli lisää junia. Sieltä matka jatkoi Tserepovetsiin. Silloin lokakuussa 1942 leirillä oli vain kymmenkunta suomalaista. Siitä alkoi pitkä taival, jota kesti kaksi vuotta ja neljä kuukautta”, Järvelä huokaa raskaasti muistojaan.

Onnellisten tähtien suojeluksessa

Toivo Järvelä oli Tserepovetsissä vuoden verran. Syksyllä 1943 hän joutui ”fasistina” rangaistusleirille Uraliin hiilikaivoksille. Sieltä hän joutui monien vaiheiden jälkeen toipumisleirille ja takaisin Uralin leireille. Sitten hänet vietiin Moskovaan ns. kenraalileirille ja työleirille, kunnes syksyllä 1944 hän tuli takaisin Tserepovetsiin. Silloin käytiin jo rauhanneuvotteluja Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Toivo Järvelä oli niin huonossa kunnossa, ettei hän päässyt mukaan ensimmäiseen vankien palautuskuljetukseen marraskuussa 1944. Koskela tuli silloin Suomeen. Järvelä joutui ns. lihotuskuurille ja palasi kotimaahan vasta toisessa kuljetuksessa tapaninpäivänä 25. joulukuuta 1944 vähän yli 40-kiloisena, vesipöhössä ja jaloissa verenkiertohäiriöitä. Karanteeniaika Hangossa kesti kolme viikkoa. Sotasairaalassa meni sen verran aikaa, että lopullinen siviiliin pääsy tapahtui 16. kesäkuuta 1945.

”Olen ollut onnellisten tähtien suojeluksessa. Leireilläkin pääsin sisähommiin, muun muassa autonasentajaksi, pyykkäriksi ja halonhakkaajaksi. Ulkotyöt olivat kovimpia, hiilikaivoksilla jouduin tosi lujille”, Toivo Järvelä muistelee 77-vuotiaana kahden lapsen isänä ja kolmen lapsenlapsen vaarina olohuoneessaan metsän keskellä. ”Oli ne aikoja. Siviiliin päästessä olin mielestäni hyvässä kunnossa, mitä nyt jaloissa oli verenkiertohäiriöitä. Kaikillahan meillä sotavankeudessa olleilla on yläpäässä heittoa”, hän toteaa naurahtaen. Vasta kymmenen vuotta sitten jäätyään eläkkeelle ilmanvaihtohommista hän haki valtiolta korvausta sotavankeusajalta. Prosenttejakin tuli sen verran, että kuntoutuksessa voi käydä joka toinen vuosi. ”Elämänuskoa on pidettävä yllä eikä vastoinkäymisistä saa masentua. Siellä leireillä moni menehtyi, kun kadotti elämänhalunsa”, Toivo Järvelä kertoo hämärtyvässä illassa ja katsoo silmät kirkkaina olohuoneen ikkunasta avautuvaa maisemaa.

---

Teksti: Raija Ovaska