Kalkkikallio, kaivostoimintaa ja kesäjuhlia

Jaakko Teitin laatima tutkimus- ja valitusasiakirja kuningas Kustaa Vaasalle vuonna 1555 mainitsee Ohkolan ja Ritasjärven kylien välisen rajariidan. Riidan kohteena oli Kalkkikallio. Asiakirjassa vedotaan vanhaan Uudenmaan ja Hämeen väliseen rajatuomioon. Ritasjärvi kuului Hämeeseen (Tavastia) ja Ohkola Uudellemaalle (Nylandia). Rajatuomion ajankohtaa ei kerrota, mutta se sijoittunee 1500–luvun alkuvuosiin, jolloin Kalkkikalliolla on jo ollut todistettavasti kaivostoimintaa. Joidenkin arvioiden mukaan Kalkkikalliolta olisi louhittu kalkkia jo 1300 -luvulla Hämeenlinnan rakentamiseen, mutta tästä ei ole minkäänlaista asiakirjaa. Eräiden kronikkapohjaisten arvioiden mukaan ajoitus kalkin tarpeesta osuisi jo Birger-jaarlin aikaan 1250-luvun tietämiin. Toisten arvioiden mukaisesti todennäköisin ajankohta olisi Valdemar-herttuan aikakausi 1300-luvun alkupuoliskolle, mutta kuitenkin vuoden 1311 Novgorodilaisten Hämeeseen tekemän hävitysretken jälkeiseen aikaan. Seuraavassa eräs pohdinta historiallisen sanomalehtiarkiston kirjoituksesta parinsadan vuoden takaa: ”Toinen kysymys on. Mistä sai Birger- jaarli kalkkia linnanrakennukseen, sillä tiilin ja kalkkiruukin käyttämisen taito tuli meille vasta kristinuskon kanssa eli Hämeeseen Birger- jaarlin kanssa. Taru kertoo hänen tuoneen sitä sekä aina Mäntyharjulta saakka että Luopioisista ja Hausjärveltä.” ”Wanhoja kalkkikaivoksia nähdäänkin vielä Ritasjärven kylän maalla Hausjärvellä, joita myös kutsutaan Hollolan haudoiksi, sillä Birger- jaarlin sanotaan ottaneen samaa tekoainetta tästä myös Hollolan kirkon rakennukselle.”

Notaari Ulrik Rudenschöldin matkakuvauksissaan vuosina 1738-41 antaman arvion mukaan 1740–luvulla louhoksen tuotanto olisi riittänyt kattamaan koko Hämeen kalkintarpeen. Seuraavan kerran Kalkkikalliosta ja rajalinjasta riideltiin 1700-luvun puolivälissä. Tuolloin Mäntsälä väitti Ritasjärven anastaneen Kalkkikallion itselleen ajankohtana, jolloin Ohkolan kylä oli ollut katovuosien johdosta heikoimmillaan. Riidat loppuivat vasta, kun Isojaon valmisteluun kuuluvat kylien väliset rajankäynnit suoritettiin. Ritasjärven rajankäynnit suoritettiin vuonna 1782. Ne aloitettiin kesäkuussa P.E. Saxelinin johdolla alkaen Majainniemenlammen eli Keravanjärven pohjoisosan Majainniemestä. Kalkkikallion kalkintuotannon tehostamiseksi oli 1700-luvun lopulla perustettu ruukki. Louhoksen alatasanteella on vieläkin nähtävissä hevosenkengänmuotoinen uunin pohja sekä muutama pienempi uunin paikka. Mäen laella on nähtävissä myös pienempiä louhoksia ja kumpareita, jotka saattavat sisältää uunien jäännöksiä tai jätekiveä. Maaperästä erottuu paikoin tiilien kappaleita ja murskaa, jotka ovat ilmeisesti ruukkirakennuksesta. Enimmillään kalkintuotanto oli 1840-luvulla, jolloin se kohosi vuosittain n. 3000 tynnyriin.

Mäen ympäristössä ja rinteillä on tehty vuonna 2003 avohakkuu ja seuraavana vuonna laikutus. Metsäkoneiden tekemät urat ovat jopa puolen metrin syvyisiä. Ne ovat saattaneet tuhota joitain historiallisia rakenteita ja jäännöksiä.

Kalkkikallio oli 1920 ja -30 luvuilla suosittu nuorison kokoontumispaikka kesäisin. Siellä tanssittiin, keinuttiin ja seurusteltiin. Paikalle saapui nuoria myös Ritasjärveltä ja Palopurolta. Pitkämatkaisimmat pyöräilivät Jokelasta ja Hyvinkäältä. Myöhemmin 50- ja 60-luvuilla Kalkkikallio oli Kaukasten ja Myllykylän koululaisille jokavuotinen retki- ja opetuskohde.

Seuraavassa kotiseutuneuvos Osmo Viljanen muistelee 30 luvun tapahtumia Kalkkikalliolla: ”Tuo Kalkkikallio oli meille, sen ajan nuorille, suosittu kokoontumispaikka. Ensimmäiset tapaamiset siellä oli jo vappuna. Seuraavaksi poltimme helavalkeat helluntaina. Ennen kaikkea juhannuksena siellä oli paljon nuoria jopa Hyvinkäältä saakka. Pyörillä silloin kuljettiin. Vain jollain Nyyperin pojalla tai Blennerin Hanskilla oli auto.

Ohjelma kalkkikalliolla oli omatoimista. Kokkoa poltettiin ja sen loisteessa leikittiin ”leskeä” ja ”viimeistä paria” tai pyörittiin piirileikkiä erilaisten kansanlaulujen tahdissa. Joskus, milloin soittaja saatiin, tanssittiin tasaiseksi kuluneella nurmella sen syvän kuilun välittömässä läheisyydessä. Soittajan, sellaisen yhden miehen orkesterin, muodosti Kalle Aho. Hänellä oli jo ammoin paremmat päivänsä nähnyt kaksirivinen kurttu, mutta hempeästi sen loihtimat sävelet kantautuivat aina kylätielle saakka ja vauhdittivat meitä tanssijoita saksanpolkan tai foksin rytmeihin. Tosin sen haitari vähän falskasi sieltä bassopään puolelta, mutta pieni puhina ei Kalkkikallion tunnelmaa kyennyt häiritsemään. Silmät puoliummessa me soittajan kera unelmoimme kesäillassa tanssin huumasta ja uutuussävelistä. Maassa istuen ja väärän koivun runkoon nojaten, soitti Aho-Kalle silloista Molli-Jorin hittiä ”Minä muistan vain tähren ja koivupuun, kaikki muu unohtuu.” Taisi siinä joillakin niin käydäkin, sillä Karhuviina oli uutuutena mukana myös Kalkkikallion kokkojuhlissa.

Kesäillan luodessa pitkiä varjojaan Kalkkikallion rinteille, kaikuivat nuorten laulut leikkien myötä. Muodissa olivat tuolloin ”Eskola Kaisa-muori”, ”Iitin tiltu” ja ”Leskiäidin tyttäret” ja ”Vie, vie järven sinivirtalaine mun tunteeni toiselle puolen”. Veihän se. Illan yhä hämärtyessä ja nuorten etsiytyessä pareiksi, hankkiuduttiin kotimatkalle. Alkuillasta kirkkaana loimunut kokkotuli oli sammunut ja viimeisten hiilien vielä hehkuessa, siirtyivät nuoret pareittain suviyön salaperäiseen hämyyn. Oli nuoruus ja vaaleanhämärä kesäyö. Siinä moni tehtaantyttö unohti miten sotilassiteitä tai maitosiivilävanua valmistettiin, kun silmät puoliavoimina lepäsi poikaystävänsä käsivarsilla nauttien muustakin kuin Peltomäen ojannotkosta nousevasta kulleroiden tuoksusta.”

Näkymä Kalkkikalliolta Ali-Myllylle päin. Kuva: Rainer Salo.


Rainer Salo

Lähteet: Museovirasto, Kansalliskirjasto, Hausjärven historia, Hyvinkään seudun historia /Junnila, Mäntsälän historia. Osmo Viljanen, Arvo Järvelä, Matti Matikka.