Kotiseutuneuvos Osmo Viljanen muistelee Konstaa seuraavasti:

”Kun muistoissani siirryn poikavuosiini tuonne 1930-luvun alkuvuosiin, piirtyy silmieni eteen monia kuvia sen ajan ihmisistä ja oloista. Asuin silloin Kaukasissa ja kapea leivänsiivu irtosi Suomen Vanutehtaan laihanlaisen tilipussin pennosilla. No, paljoa ei silloin osattu vaatiakaan. Elettiin pula-aikaa.

Vanutehdas teki siltaa Keravanjoen yli aivan siinä tehtaan luona. Vanutehtaan oman, melko vähäisen miesjoukon lisäksi, siltatyöhön oli pyydetty ympäristössä asuvia rakennusmiehiä. Heidän joukossaan oli Kosti Vilenius. Hänen kirvesmiestaitojaan en muista moititun taikka kehutun, mutta kylläkin hänen armoitettua laulutaitoaan kiiteltiin yleisesti.

Siltatyömaalla, mistä Kostin tai Konstan, kuten miestä myös muistan nimitetyn, piti perustuksiin juntata kuorittuja pitkiä tukkeja silta-arkkujen kannatuspuiksi, toimi Konsta junttalaulajana. Tulevan sillan kohdalle oli rakennettu korkea junttatorni. Sen sisällä raskas junttapaino kohosi ylös miesten köysistä vetämänä ja putosi voimalla tukin päähän. Jotta juntta nousi ja laski juntan tahdissa, piti olla tahdittaja eli junttalaulaja.

Silta-arkkuja kannattamaan juntattiin 22 metrisiä paaluja. Siltaa urakoinut Oskari Salo kutsui junttalaulajaksi sisarensa miehen, Kosti Vileniuksen.

Junttatornin sivuun oli tehty pieni lava. Sen päällä istui Kosti Vilenius ja lauloi. Tästä laulamisesta hän sai saman palkan kuin me muut köysistä vetäjät. Raskas junttapaino, eli jööti, kulki junttatornissa rasvattua uraa pitkin ylös ja alas. Ylös se vedettiin parinkymmenen miehen voimalla ja vapaasti alas tullessaan se iskeytyi voimalla tukin päähän. Näin junttaus tapahtui tahdissa ylös ja alas ja Konsta lauloi: ”Tukki on kuin pikajuna. Hoop hei.” Taas sama udelleen ja uudelleen.

Junttaus edistyi, mutta kovin yksitoikkoiseksi olisi työ ja laulu muodostunut, jos virsi aina olisi ollut sama. Niin ei toki ollut. Konstalla oli kymmeniä lauluja, ellei ihan satoja. Kaikki hän osasi ulkomuistista.

Aikanaan silta valmistui, mutta usein tapasin Konstan vielä rippikouluikäisenäkin. Siihen aikaan oli muotia itsejärjestetyt latotanssit. Gramofoni oli tuolloin vielä harvinaisuus ja siksi tansseja tahditettiin ”trallaamalla”, siis sanoitta laulamisella. Tässä Konsta oli usein mukana. Hän oli hyvä trallaamaan. Lisäksi hän lauloi kertosäkeen ja antoi näin oman voimallisen panoksensa tämän tanssimusiikin elävöittämiseksi.

Konsta se tanssitti meitä nuoria nokisissa riihissä ja pölyisissä ladoissa. Usein myös kokoonnuimme Kalkkikalliolle tai Keravanjärven rantaan tanssimaan tai piirileikkiä pyörimään. Laulumiehenä toimi Vileniuksen Kosti. Mutta ellei hän laulanut, niin hän soitti kampaa. Kamman päälle taitettu paperi antoi erikoisen, lauluntapaisen äänen. Tämä pärisevä soitto kuului ulkona voimakkaampana kuin pelkkä laulu.

Nämä muutamat muistelmarivit olen halunut kirjoittaa Kosti Vileniuksen muistolle. Laulaja on poissa, mutta hänen kauneimmat laulunsa soivat yhä.”

Olavi Jaakkola ja Kalervo Poltinoja muistelevat surkuhupaisaa tapahtumaa Konstan vaiheilta:

Konsta oli Koskenmaan sahalla töissä. Hänen tehtäviinsä kuului maidon haku ruokalaan Koskenmaan navetalta aamuisin. Kerran sitten sattui niin onnettomasti, että hän kaatui pyörällään Jaakkolan alamäessä. Jalka meni poikki ja kolme kuukautta kului Helsingissä sairaalassa. Kun Konsta palasi työmaalle ja haki taas totuttuun tapaan aamulla maidon navetalta, kaatui hän uudestaan samassa paikassa, ja taas meni jalka poikki.