Varmaankin hyvin monenlaisia vaiheita on sisältänyt niihin vuosikymmeniin, joiden aikana entisistä Kellokosken kartanon takamaista syntynyt nykyinen Savelan tila.

Alun perin tila on tiettävästi ollut eri paikalla. ”Vanhatalo” on sijainnut 1,5 km päässä nykyisestä talouskeskuksesta, jossa vieläkin on nähtävissä rakennusten perustuksia ja sen kautta on kulkenut nykyisin metsätienä käytetty tie Kellokoskelle. Ilmeisesti ennen vuosisadan vaihdetta on sitten talouskeskus siirretty nykyiselle paikalleen. Silloin rakennettuja rakennuksia ei tosin ole enää jäljellä muita kuin vieläkin hyväkuntoinen kivinavetta, jonka rakennusvuosi on ilmeisesti 1896. Toinen vanha rakennus on myös pieni aitta. Alkuperäinen päärakennus on sijainnut nykyisen edessä, mutta sitten 1930-luvulla uuden rakennuksen valmistuttua siirretty Huhtamäen tilalle, jonka päärakennuksen tuli on tuhonnut.

Tuli on tehnyt tuhojaan myös Savelan mäellä, vanha työväenrakennus on palanut tehtaan ollessa omistajana ja vuonna 1941 paloivat talli ja navetan puuosat. Talli on rakennettu silloisen omistajan toimesta uudelleen ja navetan puuosat uusittu.

Navetta on ollutkin ilmeisen hyvin ja arvokkaasti aikoinaan rakennettu, sillä vanhat ihmiset ovat kertoneet omistajan, valokuvaajan, joutuneen taloudellisiin vaikeuksiin ja sen tähden myyneen tilan. Tietojen todenperäisyydestä en voi olla ehdottoman varma, koska ne perustuvat vain kuulemiini tarinoihin.

Syytä siihen, että Savelaa on totuttu ajattelemaan kartanona, en osaa tietää. Ehkä tilan alkuperäinen koko on antanut siihen aihetta, mutta nykyisellään se on enää aivan tavallinen keskikokoinen maatila.

Muutosten vuodet

Kun Suomen Vanutehdas v. 1916 osti Puotilan tilan, jolla nimellä se tuolloin tunnettiin, oli sen pinta-ala vielä 375 ha. Silloisen myynnin syynä oli omistajan kiire paeta Saksaan ”ikävyyksien” pelossa. Rouva jäi myymään tilaa ja matkusti sen tehtyään miehensä perään. Kauan ei tila ollut seuraavallakaan omistajalla. Puotila vaihtoi jälleen omistajaa muutaman vuoden päästä, eli vuonna 1923, jolloin Puotila oli vielä alkuperäisen kokoinen. Vuonna 1924 omistajaksi tuli lohjalainen E. Landen. Sitä ennen siitä oli lohkaistu useampia tiloja, koska pinta-ala oli enää 306 ha. Hänen aikanaan tilan rakennukset rakennettiin asianmukaiseen kuntoon. Vuonna 1932 valmistui tilan nykyinen päärakennus, joka jo silloin varustettiin nykyajan mukavuuksilla. Mutta hänen tarkoituksenaan oli myydä tila ”herroille” kuten hän asian ilmaisi käydessään kesällä 1949 meitä katsomassa. Jatkoi sitten leikkisään tyyliinsä, että hän erehtyi, eivät herrat mitään maata halua. Tähän anoppini jatkoi, että kiitos hänelle, kun rakensi näin hyvän päärakennuksen, jolloin Landen, elikkä Lakima, joksi hän oli nimensä suomentanut, vastasi lyhyellä lohjalaisella murteellaan ”ett’kas se on niin, ett’toinen ain hyötty toisen tyhmyydest”.

Puotilan eli Kaukas-Savelan, joksi nimi oli vaihtunut, kohtalona oli vaihtaa omistajaa hyvin lyhyin väliajoin. Lakima nimittäin puolestaan myi tilan vuonna 1936 helsinkiläiselle liikemiehelle, Lindebäckille, joka piti tilaa vain 3 vuotta. Lyhyestä ajasta huolimatta seuraavilla omistajilla on ollut muistaa häntä hyvästä sähkösopimuksesta, jonka hän vuonna 1939 teki 50 vuodeksi Mäntsälän Sähkölaitoksen kanssa. Silloin vedettiin linja tilan maitten kautta ja sovittiin hinnaksi silloinen kw-hinta ilman mitään käyttörajoituksia ja indeksikorotuksia, joista ei silloin vielä ymmärretty mitään. Itse hän oli sanonut, ettei sopimus sillä hetkellä ollut mitenkään erikoinen, mutta ehkä tuleva polvi osaa antaa sille arvoa. Ehkä hän aavisti sodan ja sen mukanaan tuomat muutokset hinnoissa.

Työn, kasvun ja kehityksen vuodet

Vuonna 1939 tuli omistajaksi Tom Hultgren. Kuten jo edellä kerroin hänen aikanaan paloi tilan talli ja kivinavetan puinen yläosa. Hän ehti rakentaa ne maalausta vaille valmiiksi ennen kuin tila vuonna 1943 vaihtoi jälleen omistajaa. Silloin tila siirtyi Wejbergeille. Siinä vaiheessa metsät olivat luonnollisesti hakatut melko tarkkaan ja myös pellot olivat huonossa kunnossa. Muistan, miten mieheni kertoi tullessaan ensimmäisen kerran katsomaan tilaa, kasvoi tienvarsipellossa elokuussa korttelin korkuista ohraa ja hän toivoi, ettei se vain olisi sen tilan, jota he ovat ostamassa. Mutta ilmeisesti tilan huonokuntoisuus ei appeani pelottanut, koska hän teki kaupat. Niin alkoi Wejbergien isännyys, jota tähän mennessä on kestänyt jo 44 vuotta. Ensimmäisen kerran tilaa viljelee jo kolmas sukupolvi.

Paljon työtä ja rahaakin tarvittiin, jotta tila saatiin tuottavaan kuntoon. Pellot olivat ojitettava, myöhemmin on salaojitettu kaikki pellot, suopeltoa lukuun ottamatta. Metsät käytiin läpi ja olivat jo hyvässä kasvukunnossa ennen vuonna 1959 lumituhotalvena. Kun uudet isännät alkoivat tilan kunnostuksen, kerrotaan Vanutehtaan silloisen isännöitsijän ins. Ignatiuksen, joka oli hyvin kiinnostunut maanviljelyksestä, kuunnelleen hyvin onnellisena pelloilta kuuluvaan koneitten ääntä ja nähdessään niitä kunnostettavan.

Talonpoikaista tilanpitoa

Ehkäpä tämä omassa rauhassaan, sopivan lähellä, mutta riittävän kaukana varsinaisesta kyläyhteisöstä elävä tila on jollakin lailla tuntunut naapureista mielenkiintoiselta, jonkinlaiselta kartanolta, mutta todellisuudessa elämä on ollut aivan tavallista talonpoikaista talonpitoa. Vuonna 1959 perinnönjaon jälkeen pinta-alakin on pienentynyt nykyiseen 176 ha:iin. Vuonna 1986 tilan ohjaimiin tarttui isänsä kuoleman jälkeen tytär Hanna-Leena Wejberg. Viimeisten vuosikymmenien aikana on maataloudessa tapahtunut valtava muutos. Kun muistan sitä aikaa, kun itse tulin kuvioihin mukaan, eli vuonna 1949, tila on todella omapieni yhteisö. Silloin työt tehtiin vielä suureksi osaksi hevosilla, oli vain 1 vanha traktori, uusi saatiin vuonna 1955. Työmiehiä tarvittiin ja suuren karjan hoitaminen työllisti 2 henkeä. Tavallisesti töissä oli vakituisesti 2-3 perhettä ja lisäksi tilapäistä työvoimaa. Kun perheissä oli siihen aikaan vielä lapsiakin, elämä oli hyvin vilkasta. Koska lapsilla oli omalla mäellä leikkitovereita, pysyivät hekin täällä omissa leikeissään ja muodostivat hyvin kiinteän joukon. Myös meille aikuisille jäi kylä melko ulkopuoliseksi. Tärkein kosketus esimerkiksi tehtaan väkeen olivat maidonhakijat ja näin tutustuimme jonkin verran ympäristön asukkaisiin. Suhteet tehtaalle päin olivat aina erittäin hyvät. Ei edes työvoimasta ollut koskaan kilpailua. Tehtaalla oli omat pelisääntönsä, joista se piti ehdottomasti kiinni, Jos meiltä joku pyrki tehtaalle, sieltä ensin varmistettiin, ettei meillä todella ollut antaa asianomaiselle työtä.

Mutta kehitys on kulkenut armotta siihen suuntaa, että koneitten myötä ja karjattomuuteen siirtymisen jälkeen vuonna 1960, väki on vähitellen vähentynyt nykyiseen vahvuuteensa, eli isäntä on ainoa vakituinen työntekijä.

Omiin ympyröihinsä ihminen tottuu, eikä ehkä osaa aina edes tajuta asuinympäristönsä rauhaa ja kauneutta samalla lailla kuin vieraat tilalla kävijät sen näkevät. Jonkinlainen kartanomiljöö on ilmeisesti säilynyt tämän monia vaiheita ja erilaisia omistajia nähneen tilan ympärillä, vaikka me itse koemme olevamme aivan tavallisia maanviljelijöitä.

Hilkka Wejberg

---

Seuraavassa Eva Lehtimäen kirjoitus lapsuusmuistoista Kaukas-Puotilan (nyk. Savela) tilalla 1910-luvulla. Julkaistu Mäntsälä Seuran kotiseurasarjan kolmannessa kirjassa:

Puuhiilimiilulla

Iän karttuessa tulevat lapsuusaikojen tapahtumat yhä selvemmin mieleen. Sinne muistojeni kulta-aikaan haluan jälleen palata ja kertoa miten tämän vuosisadan toisella vuosikymmenellä pajahiiliä valmistettiin. Isäni toimi tuolloin Kaukas-Puotila nimisellä tilalla tilanhoitajana ja niinpä meillä lapsilla, siskoillani ja minulla oli hyvä tilaisuus tutustua kaikkiin tilalla suoritettaviin töihin.

Puotilassa oli oma paja. Se sijaitsi tilan muista rakennuksista hiukan etäämmällä, ikikuusten suojaaman metsäaukean laidassa. Pajapihaa peitti lyhyt vihreä ruoho tai sammal. Usein pajan kynnyksellä istuessani, muuttui pajapiha mielikuvissani keijujen ja sadun hengettärien asuinpaikaksi. Varjoisalla nurmikolla kuvittelin niiden tanssivan lintujen säestämänä, ja tuulen hiljaa humistessa suurten kuusten oksistossa.

Myös työtä piti tehdä. Kun isäni joskus oli pajassa takomassa, sain pyörittää palkeita. Savun nokeamien ikkunaruutujen läpi katsoessani, saivat pajaa ympäröivät kuuset oudon ja ihmeellisen värityksen. Erikoisesti jäi mieleeni myös raudan ruostumisen estäminen silloin, kun se tapahtui rautaa tervapyttyyn kastamalla. Höyry, joka siitä nousi, oli moniväristä ja varovasti vedimme sitä henkeen, muka yskää torjuaksemme, tai vain hyvää hajua haistellen.

Pajan ahjossa käytettiin puuhiiliä. Nämä hiilet valmistettiin kotona. Puotilassa ei itsellä ollut hiilenpolttajaa ja niin työ teetettiin vieraalla. Usein sen suoritti iäkäs mies nimeltään Miilu-Kalle. Hänen oikeaa nimeään en koskaan muista kuulleeni. Hevoshaassa oli vanha miilupohja, jota myös sysihaudaksi kutsuttiin. Tämän vanhan miilupohjan Kalle nyt kunnosti. Valmiina se oli usean metrin halkaisijalla oleva pyöreä, tasapohjainen maakuoppa. Syvyyttäkin sillä oli noin metrin verran.

Kun miilunpohja näin oli saatu valmiiksi, piti paikalle tuodut puut pilkkoa noin puolen metrin mittaisiksi halon puolikkaiksi. Nämä puut Miilu-Kalle latoi kauniiseen kekoon siten, että ensimmäiset puut aseteltiin haudan keskelle ja siitä latominen jatkui ympyrän muotoisena aina laitoja kohti. Me lapset tarjosimme tässä työssä apuamme, mutta Kallepa ei apua huolinut. Latomistyö oli suurta ammattitaitoa vaativa. Huonosti ladottu miilu joko ei palanut, tai sitten se paloi noeksi ja tuhkaksi.

Kun puut oli ladottu koko pohjan peittäväksi, asetteli Kalle nurmiturpeet latomuksensa päälle. Turpeet hän asetteli ruohopuoli alaspäin. Eri puolille miilua hän jätti sytytystä varten aukot eli kormut, mutta muuten turpeitten ja maan piti peittää koko miilu. Sitten koitti se juhlahetki. Kalle sytytti miilun. Jo latoessaan hän oli jättänyt sytytyskohtiin kuivia tuohenkäppyröitä ja nyt tuli siirtyi niitä pitkin ritisten miilun sisälle. Kallella oli kiire kuin sopan keittäjällä. Joka sytytyskohdasta nousi savu ja kohta sitä tuli myös miilun multakerroksen läpi. Se oli sallittua, mutta jos tuli alkoi näkyä multakerroksen läpi, laittoi Kalle siihen lisää maata. Näin hän ohjaili Miilun hiiltymistä koko polton ajan.

Kun miilu näin oli saatu tasaisesti palamaan, alkoi Miilu-Kalle valmistella vartiopaikkaansa. Miilunpolttajahan ei voi työnsä ääreltä poistua ja siksi makuulaavu oli tarpeen. Sen hän valmisti erämiesten tapaan kuusenoksista ja sammaleista.

Niin oli syyskesän päivä jo painumassa mailleen ja Kallekin rauhoittunut laavulleen. Miilun savu nousi hämärtyvään iltaan ja outo tuoksu palavasta puusta ja turpeesta täytti tienoon. Me lapset keksimme, että voisimme paistaa hiiliperunoita ja nauriita. Kallelta luvan saatuamme, ryhdyimme toimeen hänen sitä varten sytyttämällään nuotiolla miilun luona. Tämä lasten puuhailu oli varmasti miilunpolttajastakin hauskaa ja niin siinä illan tunnit kuluivat yhteisen puuhailun parissa. Me paistoimme perunoita ja Kalle vahti miilua. Jos pienikin liekki tuli näkyviin, niin heti riensi Kalle sen maalla sammuttamaan.

Aivan kuin varkain oli ilta jo pimentynyt ja meidän lasten nukkumaanmenon aika oli tullut. Sinä iltana oli äidillä monta mustaa naamaa ja kättä pestävänä, mutta selvittiinhän siitä pienillä toruilla ja yhteispesulla. Vielä unissakin muistan nähneeni, miten Kalle nuotion häälyvässä valossa kiersi sysihautaa ja miten hänen pitkä varjonsa liikkui hevoshakaa ympäröivissä puissa.