Alma Koskimies (29.8.1910- 24.7.2001) oli Vanutehtaan karjakko. Tultuaan Kaukasiin, Alma ja miehensä Matti (15.3.1903- 25.5.1965) asuivat karjakon mökissä. Se sijaitsi kalliolla, Harjulan ja Rauhalan välissä. Aiemmin mökissä oli asunut edellinen karjakko Dahlbom. Täältä Koskimiehet muuttivat Kapernaumin alueelle Pakarin tupaan. Karjakon mökki jäi työmaakopiksi Harjulan rakennustyömaalle vuonna 1952.  Seuraava asunto olikin sitten oma Myllykylässä, nykyisen uimarannan tien vastapuolella. Pieni punainen mökki ostettiin huutokaupasta vuonna 1961. Aiempi omistaja oli Vuorisen Alma, sahan yövahti. Matti rakensi siihen puolet lisää ja maalasi mökin vihreäksi. Pian tämän jälkeen Matti kuoli. Matti oli viipurilaisia ja nuorempana voimistelikin Viipurin Voimailijoissa. Voimistelu-urasta kertoi sekin, että Matti sai jalat ristiin niskan taakse. Työtä Matti teki tehtaalla sekatyömiehenä ulkoporukassa ja kävi välillä sahallakin hommissa. Viimeiset vuodet kuluivat kuitenkin pyöräillessä kodin ja Taunon kioskin välillä. Pyörän tarakalla kilisi korillinen ykköskaljaa, jota sitten terästi Hota-pulverilla. Puhekyky Matilla oli mennyt kurkkusyövän myötä, ja hengityskin kulki aataminomenan alapuolella olevan venttiilin kautta.

Alma oli kotoisin Lappeenrannan kupeesta, Lappeen pitäjästä, jossa on edelleen perheen sukutila. Talvisodan syttyessä Alma oli Viipurissa, josta joutui lähtemään kovassa pakkasessa evakkoon. ”Kun ei muuten päässyt kulkemaan, juoksin 80 lehmän kanssa 30 kilometrin matkan turvaan” hän kertoi. Seuraavan evakkoreissun Alma teki niinikään lehmien kanssa, mutta junassa. Sotien jälkeen Alma näki lehdessä työpaikkailmoituksen, jossa etsittiin karjakkoa Kaukasiin, Hyvinkäälle. Kaukashan oli siellä Alman kotipuolessakin, ja se siinä ilmoituksessa viehättikin. Tuolloin Vanutehtaalla oli maatila ja lehmiä. Pehtoori hoiti pellot, ja karjakko lehmät. Tehdas lopetti karjanpidon 1960-luvun alkuvuosina. Alma siirtyi tehtaalle valmistamaan maitosiivilävanua. Eläkepäivät koittivat vuonna 1976. Tällöin alkoi löytyä enemmän aikaa lukemiseen ja kronikoiden kirjoittamiseen. Vänrikki Stoolin tarinat Alma osasi ulkoa jo tyttösenä, mutta kirjoitusharrastus sai alkunsa karjanhoitokoulussa. Hän kirjoitti erilaisista tapahtumista muistokronikoita.

Vuonna 1958 alkaen tehtiin 10 km kansanhiihtolatu Savelan metsään. ”Ei silloin mitään koneita ollut, ei ei. Aina välillä piti hangata suksen pohjaa kun kaikki lumi tarttui siihen. Vesikeli oli silloin, kun me tehtiin se latu. Siinä oli tämä vanutehtaan pehtoori, Koskelan Irma, minä ja Salon Reino, joka meni ensimmäisenä” Alma muisteli. Parissa kuukaudessa kertyi suorituksia 12000 kilometriä. Toinen kansanhiihtolatu tehtiin nummelle. Se oli 5 km reitti ja sisälsi muutamia hurjia laskuosuuksia. Vanhemmat tykkäsivät hiihtää mieluummin tasaisempaa kympin lenkkiä. Tästä ensimmäisen latureitin teosta syntyi seuraavanlainen kronikka:

Helmikuussa tehtiin myöskin kansanhiihtolatu.
Siitä tuli myöhemmin, melkein valtakatu.
Pieni joukko suojasäässä metsän halki rämpi,
eihän olis keli voinut olla vetelämpi.
Nuoskalumi upotti ja tarttui suksen pohjaan.
Salon Reino järkkymättä kulkuamme ohjaa.
Puuhun lyötiin laatikko ja vihkoon nimi noitten
ensimmäisten kansanhiihtoladun kulkijoitten.
Tästä alkoi suurenmoinen massahiihdon satu,
kutsuvasti sunnuntaisin hohti retkilatu.
Mutta oli arkenakin, illoin aamuin siellä
ukkoa ja akkaa, lasta innoin hiihtotiellä.

Kaukasten Martat järjestivät ennen monenlaisia kursseja. Isännöitsijän rouva Kerttu Ignatius, perusti Martat vuonna 1948, kun Kaukasten Lotat jouduttiin muun lottajärjestön ohella lopettamaan rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti. Tehdas tuki Marttojen toimintaa monin tavoin. Kuten seuraavassa kronikassakin kerrotaan, ”rikkimenneet kamppeet korjas Koskela ja Salo” eli tehtaan puusepät Uuno Koskela ja Oskari Salo. Kaikki kangaspuut kuljetettiin Juhlatalolle tehtaan autolla, ja insinöörskä hommasi kutomatarvikkeet, kun niitä oli siihen aikaan vaikea saada. Alma muisteli, että tehtaan tyttäret, konttorilaiset ja maanviljelijöiden tyttäret ja emännät harrastivat kaikki yhdessä.

Talven selän taittuessa kevätpuolta kohti,
helmikuu kun heleänä hangillamme hohti.
Kaukasissa Marttain retket johti Juhlataloon,
jossa meitä opastettiin taitoon vanhaan jaloon.
Siellä näet silloin alkoi kurssit kutomisen,
esiäitein osaaman tuon keinon ihmeellisen.
Miten luodaan kirjokankaat, valkoliinat somat,
joilla kukin kaunistaa voi sitten kodit omat.
Ensin tänne tuotiin aika pino kangaspuita,
kyliltä myös hankittiin vehkehiä muita.
Martat hommas loimilangat, ne kun kiven alla
nykyään on yksityisellä kankaan laittajalla.
Kehimisen, luomisen nyt kova kävi huiske.
Langat pantiin niisiin, alkoi sukkuloiden suihke.
Kohta pirtain paukkinasta kaikuu Juhlatalo,
rikki menneet kamppeet korjas Koskela ja Salo.
Niin hauskat muistot jäi kurssista mieleen,
hymyn nostaa ne jälkeenkin päin suun pieleen.
Monet lystit sattui päivien mennen,
tuli tutuksi useat, vierahat ennen.

Alma Koskimiehen kronikat palauttavat mieliin menneitä tapahtumia. Ne ovat muistivälähdyksiä unohduksiin painuneista asioista monelle, jotka olivat itse tapahtumissa läsnä. Almalla itsellään oli hyvä muisti. Hän esiintyi television ja radion tietokilpailuissakin hyvällä menestyksellä.

Rainer Salo

Lähteet: Kaukas City 1987/ Eila Uotila ja Ari Tenhunen, Hyvinkään Sanomat 20.2.1992/ Soili Forsgren-pietilä, Ossi Etuaro, Tauno Helin, Kalevi Salo, Olavi Jaakkola.